Pimeä polku • Soturikissat

1

SAVUN KÄPÄLIEN ALLA maa oli kylmä ja huurteinen. Ilta oli alkanut hämärtymään auringon painuttua puiden tyhjien, kolkkojen oksien taakse. Ankeasta maisemasta huolimatta metsä oli täynnä elämää. Savu maisteli ilmaa ja hänen suunsa täyttyi riistan, kosteuden ja kissojen hajuista, jotka kietoutuivat sekavaksi vyyhdiksi. Aluskasvillisuuden seassa poikkoili hiirten polkuja.
   Savu veti pitkään viileää ilmaa sisäänsä ja puhalsi sen ulos tasatakseen hengityksensä, ennen kuin lähti hiljaa sipsuttamaan erään hajupolun perään. Polku mutkitteli juurakoissa, paatsamapensaiden ja piikkipensaiden alla, käväisi erään havupuun alimmalla oksalla. Haju voimistui ja pieni, jäntevä naaras valpastui. Pian hän kuuli kevyttä rapinaa muutamien ketunmittojen päästä.
   Pitkien, kuivahtaneiden ruohonkorsien takana maassa istui pitkähäntäinen hiiri, jolla oli käpälissään kasvin siemen. Savu lipaisi huuliaan veden herahtaessa hänen kielelleen. Hänen vatsansa melkein möyrysi nälästä, vaikka edellisestä ateriasta ei ollut kulunut puoltakaan päivää.
  Savu oli hyväkuntoinen, terve kissa. Hän oli kotikisun synnyttämä, kaksijalkojen hylkäämä pentu, joka oli kasvanut erään Puna-nimisen erakkokissan luona läheisessä kaksijalkalassa. Puna oli opettanut hänelle kaiken elämästä, saalistuksen ja muutamien parannuskikkojen taidon. Lisäksi Puna oli kertonut hänelle metsän klaanikissoista ja heidän tiukasta laista, sekä mystisestä Tähtiklaanista, kuolleiden kissojen heimosta.
Suurempaa mielenkiintoa klaanikissoja kohtaan Savu ei ollut koskaan tuntenut. Joskus hän oli tarkkaillut niitä, muttei ollut ottanut turvallisuutensa vuoksi kontaktia - Puna oli neuvonut välttämään heitä.
   Savu hiipi lähemmäs, kyyristyi ja loikkasi, huitaisten kynsillään saaliin maahan. Hiiri kuoli nopeasti ja kissa kyyristyi syömään sitä.
   Vakituista pesäpaikkaa Savulla ei ollut ja hän liikkui ympäri metsää ja nummea oman mielensä mukaan. Hän ei ollut varma, kulkiko aina klaanikissojen reviirillä, mutta se tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin Kaksijalkala ja Kaksijalkalan kulkukissalaumat, joilla ei ollut minkäänlaisia sääntöjä ja joiden parissa heikoimmasta tuli muiden saalista.

Syötyään Savu venytteli raukeasti mielihyvän vallatessa hänen kehonsa. Hän lipaisi turkkiaan muutaman kerran lavoista ja rinnuksista ja putsasi käpälänsä ja kasvonsa hiiren verestä. Hiiren haju hieman yökötti, sillä hänen vatsansa oli täynnä.
   Puhdistauduttuaan kissa nousi rivakasti ylös ja lähti jolkottamaan syvemmälle havupuiden sekaan. Maassa olevat neulaset eivät tuntuneet pahalta, ne risahtelivat kuivimmissa kohdissa ilkeästi, mutta kovettuneita, kestäviä polkuanturoita ne eivät rikkoneet. Hän pysähtyi päätyessään Neljän tammen metsikköön, kuten erakot ja kulkukissat aluetta kutsuivat. Aukiolla oli neljä suurta tammea ja aukion keskellä oli suurempia kiviä. Puna oli kertonut klaanikissojen kokoontuvan siellä aina täyden kuun aikaan ja kertovan keskeisimmät tapahtumat kuluneen kuun ajalta.

Savu istuuntui keskellä aukiota, suurimman kiven eteen, ja kuvitteli kivelle istumaan muutamia klaanikissoja. Mielikuvituksen tuottamat kissat olivat suuria, vahvoja ja jänteviä, aivan muuta kuin Kaksijalkalan rähjäiset kulkukissat. Kiiltäväturkkisia, kauniita ja  voimakkaita, terveitä kissoja kulkisi kaikkialla hänen ympärillään.
Paljonkohan klaanikissoja metsässä elää? Savu kallisti päätään puiden latvoja kohden. Pilvet lipuivat tumman taivaan kantta pitkin ja paljastivat takaansa tähtiä. Avara tähtitaivas alkoi tuntumaan nopeasti turvattomalta, joten hän siirtyi muutamalla askeleella suuren kiven kylkeen ja veti käpälät alleensa. Hän painoi päänsä lähemmäs maan pintaa ja sulki silmänsä.

Hän heräsi kirkkaassa, satumaisen vihreässä metsässä. Lehtisateen  harmaudesta ei ollut jälkeäkään ja hänen ympärillään kukki unikkoja, kehäkukkia ja auringonkukkia. Taivas oli pilvetön, kirkas kuin vesi, ja aurinko tuntui paistavan lämpimästi. Hän loikki kukkien seassa ja iski unikkoja ja auringonkukkia irti varsistaan. Savu pyöri ruohossa, seurasi peltomyyrien hajuja ja katseli pääskysiä, jotka nousivat siivilleen niityn ylle. Savu seisahtui joelle, jonka takana metsä äkkiä muuttui synkäksi ja mustaksi. Epävarmuus täytti hänen sydämensä, mutta hän ei voinut ottaa askeltakaan taaksepäin. Synkän puuston kuolleet lehdet rapisivat ja humisivat. Tuuli yltyi myös kirkkaalla puolella, ja niittyä ympäröivät puut huojuivat.
Nuori naaras oli kuuleviaan huminan seasta vaimean äänen, joka voimistui kuiskaukseksi:
"Vaara leijuu ympärillämme kuin ikuisen palon savu."
Maa petti Savun alta ja hän putosi pohjattomaan pimeyteen, läpi maan juurten ja kuolleiden lehtien ja eläinten luiden.

Jokin tönäisi häntä rajusti, ja hätkähtäen Savu räpsäytti silmänsä auki, vain kohdatakseen jäänsinisen, vihasta leimuavan silmäparin jäätävän katseen.
"Kuka olet? Mitä teet reviirillämme?"