Well helou,(hävettävän) pitkästä aikaa
Ajattelin että vois olla ihan hyvä idea ryömiä täältä kolosta vähän selittelemään sitä, miksi katosin kuin tuhka tuuleen ja jätin Matiaksen kokonaan kesken, vaikka olin lupaillut että inspiraatiota siihen on :) (it wasn’t a lie tho)
Yksinkertainen ja todenmukainen syy on kiertelemättä se, että mulle kirjottaminen on aina ollut vahvasti linkittynyt nimenomaan inspiraatioon, se on ollu tapa käsitellä omia tuntemuksia ja purkaa ajatuksia. Kirjottaminen on tullu luonnostaan, sain hirveesti inspiraatiota yläasteelta, lukiosta ja kirjoista mitä luin. Se oli yksinkertasesti helppoa ja kivaa, enkä koskaan hirveemmin suunnitellu mitä kirjotan vaan menin täysin flown mukana. Ja no siis ei sinänsä mikään ihme että se seinä tuli vastaan tällä tyylillä :D Faktahan on se, että yliopisto ei oo luovuutta ajatellen kauheen inspiroiva ympäristö, hommia on paljon ja luin yhtäkkiä enemmän Foucaultia kun fiktiota. Illat jotka olin aikasemmin varannu kirjottamiselle menikin lähinnä uusiin ystäviin tutustuessa tai yksinkertaisesti palautuessa kaikesta sosiaalistumisesta ja opiskelusta.
Kaiken tän ohella halusin kirjottaa hirveesti, mutta olin onnistunut hyvin taitavasti kirjottamaan itteni täydelliseen pussiin Matiaksen kanssa. Kun alotin sen, en tiennyt yhtään miten se tulee loppumaan ja nyt melkein viis vuotta myöhemmin ollaan siinä tilanteessa etten vieläkään tiedä miten se loppuu. Tiesin vaan sen, että haluan saada aiempien kirjojen konfliktin suht nopeesti selvitettyä, mutta koska haluaisin pitää nuo tekstit about saman mittasina, en voinu lopettaa koko kirjaa siihen. En yksinkertasesti keksiny miten se tarina loppuu, eikä mulla ollu jaksamista käyä työstämään sitä kunnolla, joten se jäi. Ja sitten se jäikin vuosiksi.
(jatkuu kommenteissa)
