Oli kulunut 2 päivää suomen kielen tunnistani. Ja tänään sitä oli taas. Se oli lempiaineeni ja olin innoissani siitä. Olin siinä hyvä, ymmärsin sitä ja pidin lukemisesta & kirjoittamisesta.
Mutta oli pakko myöntää, olin tänään innoissani muustakin kuin siitä aineesta. Halusin nähdä sen opettajan jostain syystä...
________________________________
Koulupäivää oli kulunut 3 tuntia. Matikkaa, fysiikkaa, ruotsia. Ei kiinnostavia kursseja mutta yritin parhaani kuunnella ja olla läsnä tunnilla. Ulkona satoi kaatamalla.
Mieleeni välillä tuli suomen kielen opettajani. Enkä tiedä miksi...
Vihdoin oli suomen kielen tunti. Olin odottanut koko päivän.
Saavuin luokkaan ja kävelin taas nopeasti paikalleni. Se oli takana ikkunan vieressä. Halusin olla huomaamaton.
Ikkunasta valui vesipisaroita ja se oli rauhoittavaa. Täällä satoi usein ja sade teki minut iloiseksi. Se toi lohtua ja turvan tunnetta.
________________________________
Opettaja Will Tomeson astui luokkaan. Hänellä oli outo sukunimi. En ollut ennen kuullut sellaista. Will Tomeson.
Aiheenamme oli kirjallisuus. Meidän oli tarkoitus seuraavan puolen vuoden aikana lukea erilaisia kirjoja. Genren sai itse valita.
Valitsin fantasian, sillä se oli lähellä sydäntäni. Olen lukenut miltei kaikki Tolkienin kirjat Keski-Maasta ja se tuntuu kuin kodilta.
Joten tästä kurssista oli takuulla tulossa hyvä numero.
Will meni pöytänsä luokse kainalossaan kasa kirjoja. Hän laski ne pöydälle ja huokaisi. Kirjat mahtoivat painaa, sillä niitä oli ainakin 20. Ne olivat kai tarkoitettu oppilaille suositeltaviksi tai oppimateriaaliksi, en ollut varma.
Hän teki niistä pinon ja katsoin häntä.
Hänellä oli sama villapaita kuin 2 päivää sitten. Se, josta lihakset korostuivat. Näin avainketjun hänen kaulassaan, mutta se ei ollut samanlainen kuin yleensä opettajilla. Se oli vain ohut kultainen ketju, josta roikkui hopea avain. Se oli pieni eikä näyttänyt koulun avaimelta.
Will kääri hihojaan ylös järjestellessään pinoa. Katsoin häntä ja pupillini laajenivat. Katseeni oli vain hänessä. Tuntui oudolta. Kuin sisälläni olisi mennyt jokin aalto ja sydämeni syke nousi vähäsen. Se oli outoa. Yleensä lukemissani novelleissa tätä tunnetta oli kuvailtu ihastumiseksi..mutta eihän...eihän se ollut mahdollista? Cmoon, se oli opettaja.
"Se on opettaja, oon varmaan tulossa vaan kipeeksi tai jotain", ajattelin ja toistelin itselleni.
Kasvoni punersivat.
"Ovatko kaikki jo valinneet genrensä, jota aloittavat lukemaan?" Will kysyi luokalta.
Nostin katseeni kirjastani ja katsoin häntä. Huomasin hänen luovan katseen minuun.
Taas se outo tunne tuli ja sykkeeni voimistui.
Useimmat oppilaista nyökkäsivät ja muutama pojista sanoi ettei ollut tietoinen koko tehtävästä. Tästä kerrottiin jo ensimmäisellä tunnilla eli viime tunnilla. Ugh, mikseivät he keskity mihinkään?
Tunnilla enimmäkseen vain luimme. Tosin Will saarnasi tietämättömille pojille kuuntelun ja työnteon tärkeydestä. Se oli mielestäni hyvä asia. Olemme jo lukiossa, heidän pitäisi vähän enemmän keskittyä ja ajatella opiskeluaan.
________________________________
Lukiessani vilkaisin nopeasti kelloa. Se oli 14.50, eli aivan pian 15. Koulumme päättyi klo 15.
Hetken päästä kello oli 2 minuuttia vaille 15. Kaikki pakkasivat kirjojaan ja olivat valmiita lähtemään, mutta jatkoin lukemista. Luin Hobittia, kolmanteen kertaan. Olin uppoutunut kirjaani ja sen maailmaan aivan täysin tajuakseni ajankulun.
"Öhm...anteeksi...neiti...Lunar", kuulin Willin tulossa eteeni.
"Oho..apua sori! Mä vaan keskityin lukemiseen vaiks mun ois pitäny lähtee..sori!", sanoin nolostuneena ja aloin pakkaamaan kirjoja laukkuuni.
"Hahaha ei mitään hätää, kello on vasta vähän yli 15", Will vastasi nauraen.
Hymyilin hermostuneesti hänelle. Noustessani tuoliltani, laukkuni irtonainen lanka tarrasi johonkin ja kaaduin lattialle. Oli lähellä etten lyönyt naamaani toiseen pöytään. Se oli niin noloa.
"Oletko kunnossa??", Will kysyi hätäisenä ja kuulosti siltä, ettei tiennyt mitä tehdä. En sentään ollut missään kuoleman hädässä, miksi hän oli noin huolissaan?
Nousin lattialta istuma-asentoon ja sanoin päätäni hieroen: "Joo oon ihan kunnossa, sori."
Laukustani lensi tietenkin kaikki tavarani ja se makasi nyt levinneenä lattialla.
"Apua olen pahoillani...", aloitin alkaessani keräämään tavaroita takaisin kassiini.
Hän laskeutui alas auttamaan minua. Otin fysiikan kirjastani kiinni enkä ollut ainoa. Tunsin hänen kätensä osuvan omaani. Hänen kädestään näkyi verisuonet ja hänen kyntensä olivat puhtaat. Ne eivät olleet kuluneet vaan huolehditut. Puhumattakaan käsiensä pehmeydestä.
Hän naurahti hermostuneesti ja punastuin. Päästin irti, hän antoi kirjan minulle ja pakkasin sen kassiini. Hän ojensi myös muut kirjat minulle. Se oli kilttiä.
Noustessamme maasta olimme yllättävän lähellä toisiamme. Hän nousi minua ennen ja huomasin miten hän oli minua pidempi. Olin itse 165cm ja hän ainakin 170cm, varmasti yli. En osannut arvioida tarkkaa pituutta.
Kasvomme olivat lähellä toisiaan ja kahden sekunnin ajan katsoimme toisiamme silmiin.
Tunsin taas vatsassani oudon tunteen. Ja sydämeni syke nousi valtavasti. Olin punainen, mutta se oli ymmärrettävää niin nolon kaatumisen jälkeen. Astuin taaemmas, huokaisin lujaa ja nappasin kassini maasta.
"Anteeksi, toi oli no-", aloitin mutta hän keskeytti. "Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi eikä se ollut noloa, kaikille joskus käy noin", hän sanoi painaessaan kätensä käsivarteni päälle ja silitti minua parin sekunnin ajan. Katsoimme taas toisiamme silmiin ja tunsin vain sykkeeni nousevan yhä entisestään.
Ei...en voinut. Olin varma siitä...en ollut kipeä. Tämä oli jotain muuta...jotain aivan muuta...
YOU ARE READING
Vääränlaista kemiaa
Teen Fiction"Ihan kuin välillämme olisi ollut jokin magneetti. Magneetti, joka liitti huulemme yhteen. Magneetti kahden himoa täynnä olevan ihmisen välillä. Siinä oli kemiaa. Se oli väärin mutta sitä se oli. Kemiaa ja himoa kahden ihmisen välillä." Emaline on 1...
