RAKKAUDEN TUOTTAMA TUSKA

[2] a s u n t o

Korvissani kaikuu huuto. Huuto ja vihamielisesti lausutut sanat, joiden tarkoitus on vain talloa minua alaspäin. Istun sängyn reunalla, kädet sylissä ja vain kuuntelen.

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa? Hä!?" Miehen ääni ärähtää minulle. "Vitun itsekäs narsisti paska!"

Säpsähdän hereille, huomaten olevani siinä samaisessa makuuhuoneessa, mutta kaikkialla on hiiren hiljaista. Hetki sitten noiden seinien sisällä kaikuneet sanat kaikuivat nyt vain korvieni välissä. Unta se oli vain ollut... Ei. Ei sittenkään vain unta, vaan muisto jostakin ei niin kaukaisesta asiasta.

Olen nähnyt painajaisia niin kauan kuin mieleni jaksaa edes muistaa. Ne olivat helpottaneet jossain vaiheessa, kun olin saanut olkapään, jota vasten painaa pääni kun en saanut itseäni rauhoittumaan muuten. Ja jostain syystä olin alkanut näkemään painajaisia uudelleen. Kenties stressin johdosta tai sen faktan, että päivisin minua pahoinpideltiin ja jossain vaiheessa edes omat aivoni eivät enää jaksaneet. Muistan erään unen hyvinkin selkeästi. Minua oli ammuttu, mutta ampumahaavoja ei ollut. Minun oli vakuutettava ihmisille, että selkärankani oli rikkoutunut luotien johdosta. Kaikki pyysivät aina näkemään haavat, joita ei ollut. Osa jopa pyysi saada tunnustella selkääni. He antoivat sormiensa lipua pitkin selkärankaani ja lopulta hekin vain totesivat muiden tavoin; "Eihän täällä näy mitään. Kaikki on hyvin." Heräsin yleensä raskaasti hengittäen, kuten nytkin. Yrittäen vakuuttaa itselleni, ettei minulla ollut mitään syytä, oikeutta, olla näin traaginen. Antaa mieleni olla kuin rikkinäinen levy. Se oli epäreilua niitä ihmisiä kohtaan, joilla oli syy kärsimyksiinsä. En ajatellut, että minulla oli. Olihan minulla katto pään päällä, ruokaa kaapissa, työpaikka ja kaiken lisäksi rakastava mies rinnallani.

Nousen ylös raahautuen keittiöön hakemaan itselleni vettä. Pitäen samalla katseeni maassa. Kaikkialla on tyhjää. Tavaroita on kadonnut olohuoneesta niin paljon, että yhdessä nurkassa on vain suuri tyhjyys ja näin pimeällä se saa minut ahdistumaan. Tuota nurkkaa katsoessani pystyn nimittäin vieläkin näkemään sen, mitä siinä oli joskus ollut. Mikä oli täyttänyt sen tilan ja kuinka paljon olinkaan sitä vihannut. Vihannut sitä sisustusvalintaa, minkä se pöytä oli pakottanut minut kestämään, koska muualle sitä ei ollut voinut laittaa. "Tahdon, että se on tässä. Television vieressä", sanat kaikuvat korvissani. Nyt sitä ei ollut enkä voinut antaa itselleni lupaa hankkia siihen, vaikka nojatuolia täyttämään tyhjyyttä. Houkutus oli suuri sisustaa koko asunto uudelleen. Tehdä asunnosta oikeasti koti tällä kertaa, mutta vaikka olisin täyttänyt asunnon minkälaisella tavaralla, maalannut seinät ja koristanut ne mitä ihanimmilla kuvilla paikka olisi silti pysynyt samana. Seinät olivat samat ja niin kauan kuin täällä tulisin asumaan nuo muistot tulisivat piinaamaan minua unissani. Hiljainen ääni kaikui seinien välissä raivoten minulle. Arvostellen minua.

Täytän vesilasin ja se kädessä riennän takaisin makuuhuoneeseen avaten työpöydälläni lepäävän kannettavan tietokoneeni. Katseeni kääntyy pientä kelloa kohti pöydällä. Se osoittaa puolta viittä aamulla. En saisi enää unta, vaikka yrittäisin sen tiedän. Olisihan uni myös ollut enemmän kuin hyväksi. Tiedän kuitenkin myös sen etten saisi unen päästä edes kiinni ja jos en nyt olisi tehnyt sitä mikä mieleeni oli juolahtanut varmasti olisin pitkittänyt vain asiaa enemmän. Luonut nimittäin asuntohakemusta.

***

"Vielä muutama minuutti", Ilkka huudahtaa hyllyjen välistä yrittäen pitää intonsa kurissa.

Pieni hymy ei voi olla ilmestymättä huulilleni ja suon sen asiakkaalle samalla ojentaen hänelle ostostensa kuittia hyvän illan toivotusten kera. Nuori poika vain liukenee nopeasti pois kaupasta antamatta minulle sen vertaa enempää huomiota. Huokaisen silmien pyörityksen kera rypistäen kuitin palloksi kädessäni ja tiputan sen jaloissani olevaan roskakoriin. Katseeni siirtyy kelloon, joka on minuuttia vaille yksitoista. Yksi minuutti ja pääsisin sulkemaan ovet. Pääsisin lähtemään, vaikka oma koti ei kauheasti houkuttanutkaan.