RAKKAUDEN TUOTTAMA TUSKA

[1] o l i o

Hätkähdän hereille tuntiessani käsien kietoutuvan ympärilleni. Tiedän etteivät ne ole hänen kätensä, mutta refleksinomaisesti säikähdän aivan kuin kehoni olisi ajatellut sen kaiken olleen unta. Etten olisikaan ollut vapaa. Mieleni aloittaa kuitenkin heti rauhoittelun ja kurottaudun poimimaan puhelimeni lattialta.

Viisitoista yli kymmenen, huokaisen mielessäni ja käännyn katsomaan minua halaavaa miestä. Mieheksi kai häntä pystyy jo sanomaan, vaikka mieleltään hän oli edelleen viidentoista vuotiaan tasoa. Vaalea, hiukan pitkä tukka on sotkuinen peittäen osan hänen kasvoistaan. Hän vain puristaa minua lujemmin kai tajuttuaan olevani aikeissa tehdä lähtöä. Hän hautaa kasvonsa selkääni vasten ja tunnen hänen kätensä hiukan hellittävän otettaan, liukuvan pitkin reittäni, siirtäen sitten jalkaani sivuun.

Päätös on nopea mielessäni. Ponnahdan ylös istumaan ja heitän jalkani sängyn laidan ylitse. Yritän olla luomatta katsettani häneen, etsien paitaani lattialta.

"Vielä viisi minuuttia", hiukan unisella äänellä sanotut sanat pääsevät ulos miehen huulilta ja tunnen käden nappaavan kiinni ranteestani.

"Minun on aivan pakko mennä", sanon taputtaen tiukasti rannettani puristavaa kättä, hiukan jopa lohduttavaan sävyyn.

Mies päästää irti ja turhautuneesti tuhahtaa katseensa kattoon vieden. Itse riennän nopeasti pois makuuhuoneesta vaatteitani samalla lattialta keräillen.

"Mitä minä tälle teen?" Hän huudahtaa makuuhuoneesta kuin vihjaillen minulle jotakin.

"Kyllä sinä yksinkin pärjäät", vastaan vetäen farkut jalkaani.

Hän on astellut makuuhuoneen ovelle ja hiukan surullisesti sanoo; "Se ei ole sama asia."

Yritän parhaani mukaan pitää katseeni ylhäällä tai pikemminkin poissa hänestä, ettei hänen päähänsä kerry mitään ideoita minusta tai omasta halustani harrastaa seksiä heti aamusta.

"Tiedän, mutta minun on aivan pakko mennä", sanon hiukan anteeksi pyytävällä äänensävyllä aikomuksenani pukea valkoisen t-paidan päälleni, mutta aikeeni keskeytyy kun hän nappaa minut nopeasti syleilyynsä.

"Edes minuutti", hän sanoo pehmeästi painaen minua tiukemmin itseään vasten.

"Johannes", sanon ystäväni nimen hiukan jopa pyytävään sävyyn itse tällä kertaa. Mutta oma ääneni ei vingu "kiltti tahdon tyydytystä", vaan pikemminkin "anna minun mennä".

Hetken hän katsoo minua, huuliani, kunnes huokaisee samalla vapauttaen minut otteestaan. "Olet minulle suihinoton velkaa", hän tokaisee nopeasti matkatessani eteiseen laittamaan kenkiä jalkaani.

Naurahdan vain vastaukseksi jättäen hänet sitten yksin asuntoonsa.

Olemme Johanneksen kanssa ystävystyneet puolivuotta sitten Tikkurilassa sijaitsevassa karaokebaarissa. Kaveriporukalla olin ollut liikenteessä ja hän oli jäänyt seurakseni juttelemaan muiden suunnattua ulos savukkeelle. Itse olin lopettanut jo polttamisen kaksi vuotta aikaisemmin, enkä tahtonut retkahtaa edes alkoholin alaisena. Tulimme todella hyvin juttuun sinä iltana, vaihdoimme numeroita ja meistä tuli nopeasti hyvät ystävät. Päästyäni irti hyvinkin vaikeasta suhteesta Johannes oli ollut todella paljon tukenani. Istunut ja kuunnellut, vaikka en paljoa itkenytkään suhteen loppumisen vuoksi. Oli vain ihanaa, että joku kuunteli kun pilkkasin hetki sitten rakastamaani ihmistä ja jopa haukkui tätä myöskin. Se oli omalla kieroutuneella tavallaan terapeuttista.

En nimittäin kaivannut sääliä tai lohduttavia sanoja kuinka kaikki tulisi menemään hyvin. Tiedostin jo tämän asian ja olin valmistautunut siihen. Olin aloittanut uudessa työpaikassa vuoden vaihteessa, jonka ansiosta sain enemmän rahaa kuin aikasemmin sekä ajatuskeni eivät pyörineet rakkauden ympärillä. Joka puolestaan muiden ystävieni mielestä oli sellainen asia, jota minun olisi täytynyt lähteä havittelemaan uudestaan. Johanne on ainoa, joka ymmärtää minun tarvitsevan oman aikani ennen kuin edes halusin puhua parisuhteesta. Hän ymmärtää, että oikein haluan olla yksin. Vapaa. Sinkku.