RAKKAUDEN TUOTTAMA TUSKA

[3] ä l l ö t y s v ä r i s t y k s i ä

Korvani täyttyvät juoksevan veden lorinasta. Heitän vettä pari kertaa kasvoilleni ja hapuilen kädelläni pyyhettä, johon kuivata pisarat. Pyyhe on karhea ja tuntuu inhottavalta kasvojani vasten, mutta hankaan sitä silti ihoani pitkin yrittäen poistaa meikit kasvoiltani. Katson peilikuvaani, maskaraa joka on vain levinnyt ja levinnyt silmieni ympärillä. Huokaisen ja jatkan hankaamista. Ei todellakaan hyväksi iholleni, mutta lopulta tummat silmänaluset ovat ainoa tumma varjo silmieni ympärillä.

Suljen hanan ja poistun vessasta kiroten jälleen mielessäni kuinka olinkaan tullut Johanneksen luokse ilman minkäänlaisia pesuvälineitä. Ei minua haitannut käyttää hänen pesuaineitaan, mutta meikki oli hyvin vaikea poistaa hänen 3-in-1 shamppoollaan.

Johannes hyppää nopeasti minuun kiinni noukkiessani farkkujani lattialta.

"Olisiko toinen erä mitään", hänen vihjauksensa kantautuu kuiskauksena korvaani ja tunnen kuinka jokin kiehnää takapuoltani vasten.

"Olen juuri peseytynyt aikaisemmasta sotkustasi", hymähdin hiukan huvittuneena.

Johannes kääntää minut ympäri, painaen minut tiukemmin kiinni rintakehäänsä vasten. Hänen katseensa laskeutuu alas, nousee hitaasti ylös pysähtyen hetkeksi rintojeni kohdalle ja nopeasti kohdistuu silmiini.

"Olet vain niin... Vastustamaton", hän huokaisee sinut kiihkoa täynnä ja vie kätensä puristamaan pakaroitani. Ennen kuin ehdin edes sanoa mitään hän on jo vienyt huulensa omilleni. Suudelma on kiihkeä, mutta loppuu pian, sillä hän on löytänyt uuden paikan suudelmilleen solisuuni kohdalta. Hän liikkuu hitaasti alemmas ja alemmas ja nyt minä huokaisen kiihkosta.

***

"Sä olet mun lemppari", Johanneksen sanat kaikuvat korvissani, katsellessani liikkuvan junan ikkunasta ulos.

"Lemppari mikä? Pano vai?" Olin esittänyt kysymyksen naurahduksen kera solmiessani kenkiä jalkaani.

Johannes oli napannut minut jälleen tiukkaan syleilyynsä, hymyillyt lempeästi ja pudistanut päätään hennosti. "Tarkoitan...", hän oli aloittanut takellellen. "Olet se mun lempi parit silmiä joihin katsoa. Lempi nimi jonka nähdä ilmestyvän puhelimeeni. Lempi tapani viettää aamut. Täytä vain kaikki tyhjät kohdat... Sanon lemppari ihan syystä."

Huokaus pääsee ulos huulieni välistä nojautuessani paremmin penkin selkänojaa vasten. Ei Johannes voinut kertoa noin tönköllä, epäsuoralla tavalla pitävänsä minusta. Kaikki se mitä meillä oli pyöri vain seksin ympärillä. Ei hän ollut ihastunut minuun. Ei hän pitänyt minusta minuna, vaan siitä ajatuksesta minkä olin luonut itsestäni hänen päähänsä. Jos hän tietäisi peloistani, kaikista peloistani ja näkisi minut siinä paniikkin aiheuttamassa tilassa missä olen painajaisten jäljiltä tai edes uskoisi ahdistuksen istuvan alati olkapäälläni hän unohtaisi minut kokonaan. Hän oli tavannut minut ollessani pohjalla ja auttanut minua pääsemään ylös, mutta en hänen kanssaan, mitään arkaluontoista ollut jakanut. Miksi olisin jakanut sellaisen ihmisen kanssa, joka ei uskonut mihinkään.

Isoäidilläni oli aina tapana sanoa kolmen kysymyksen paljastavan kaiken, mitä tarvitsi tietää miehestä, joka vaikutti hyvältä kumppani ehdokkaalta. Mitä pelkäät? Pidätkö koirista? Mitä teet kun sataa? Hänellä oli tapana myös sanoa noista kolmesta ensimmäisen olevan kaikista tärkein. "Hänen on pelättävä jotakin kultaseni. Kaikki pelkäävät. Jos hän sanoo, ettei pelkää mitään niin silloin hän ei myöskään usko mihinkään."

En ollut ajatellut missään vaiheessa ajatellut Johannesta enempää kuin ystävänä. Ajatukseni eivät hänestä olleet muuttuneet ensimmäisen suudelmankaan jälkeen, vaikka hän olikin saanut pääni pyörryksiin. Ehkä olin antanut jotain mahdollisuuksia hänelle esittäessäni nuo kysymykset.

"En minä koiria vihaa, mutta en sellaista hankkisi. En ainakaa isoa, en todellakaan. Sellainen sakemannin näköinen koira hyppäsi vaunuja päin kun olin muksu enkä sellaista säikähdystä kaipaisi sitten oman mukelon harteille. Sateella vain ärsyttää kun ei pääse ulos ja se menee yleensä pelaamiseksi, mutta en kauheasti siitä nauti."

Noiden vastausten jälkeen pelkäsin esittää tärkeintä kysymystä, mutta sisälläni oli pieni toivon kipinä. Jos hän tärkeimpään vastaisi mahdollisimman rehellisesti olisin voinut ehkä katsoakin häntä ruusunpunaisten lasien läpi.

"Pelkääminen on turhanpäiväistä", hänen tönköhkö vastauksensa oli saanut minut lyyhistymään paikallani. Minun olisi pitänyt arvata vastauksen olevan tuota luokkaa.

***

Kylmät väreet kulkevat pitkin selkärankaani, kun mietin jälleen Johanneksen sanoja.

"Miksi tämä aiheuttaa minulle tällaisia... Ällötysväristyksiä?" Kysyn puhelimen toisessa päässä olevalta Olivialta, jolle olen juuri kertonut Johanneksen niin sanotusta tunteiden paljastuksesta.

"Oletko kenties miettinyt, ettei sinulla ole mitään tunteita häntä kohtaan?" Ystäväni kysyy puolestaan minulta pientä näsäviisautta äänessään.

"Olen toitottanut sinulle tästä koko ajan", huokaisen hiukan turhautuneena. "Ei ole mitään tunteita, ei ole ollutkaan. Se mitä minulla ja Johanneksella on ei ole muuta kuin seksiä."

Nyt puolestaan Olivia huokaisee puhelimeen seuraavilla sanoillaan selkeyttäen itseään minulle. "Tarkoitan, että ehkä sinulla ei ole oikeasti mitään tunteita häntä kohtaan. Ei edes seksuaalisia ja siksi saat noita 'ällöväristyksiä'."

Katson pukuhuoneen lattian hetken aikaa ihmetellen ja pohtien hänen sanojaan. "En ole huomannut halujeni muuttuneen."

"Ei kyse olekaan omasta seksin kaipuustasi, vaan tunnesiteestäsi häntä kohtaan", hän jatkaa tarkentamistaan. "Mitä ajattelet kun hän koskettaa sinua? Entä kun hän suutelee tai hyväilee?"

Annan itselleni hetken aikaa miettiä, miten olinkaan viime kerralla oikeasti reagoinut Johanneksen kosketukseen, suudelmiin? Tunnen jälleen väristyksen kulkevan kehoni läpi kun mieleeni muistuu hänen varma kosketuksensa kun olin nostanut farkkuja lattialta. Kuinka olin vain halunnut päästä pois hänen syleilystään tai pikemminkin se oli tuntunut kädet olivat tuntuneet kahleilta ympärilläni.

Lysähdän penkille, nojautuen pukukaappien ovia vasten, silmät kauhistuksesta suurina. "En kai... Käytänkö häntä vain pitääkseni seksuaaliset haluni kurissa?"

"Siltä vähän vaikuttaa", Olivia vastaa kylmän suorasti.

Kauhistuneisuus ei voi olla kuultamatta kasvoiltani ymmärrykseni myötä. Tunnen oloni hyvin typeräksi enkä voi olla ajattelematta olivatko nuo ällötyksenväristykset ilmestyneet, koska olin jollain pienellä tasolla tiennyt Johanneksen kiintymyksestään jo ennen kuin hän oli suutaan edes avannutkaan ja itse olin kieltänyt itseäni tuntemasta mitään. Minun oli ollut kyllä helpompi estää itseäni edes ihastumasta häneen kysyttyäni ne kolme kysymystä.

"Mitä minun kannattaisi sitten tehdä?" Kysyn.

Pystyn kuulemaan Olivian äänestä hänen pyöräyttävän silmiään kuin asia olisi maailman ilmiselvin juttu. "Laitat sille tyypille viestiä, että näkeminen jää tähän."

"En halua kuitenkaan loukata häntä mitenkään", totean tuntien jälleen ahdistuksen lonkerot olkapäälläni.

"Jokainen loukkaantuu totuudesta, mutta sinun on pakko sanoa se hänelle sen sijaan, että kärvistit tunteettomana ihmisen kanssa, joka ajattelee, että tunnet samoin."

Olivia on kuitenkin oikeassa. Minun oli kerrottava Johannekselle totuus, että en tuntenut samoin. "Hyvä on...", myönnyn pienen hiljaisuuden jälkeen. Ahdistus ei ole poistunut olkapäältäni. Se kietoutuu vain paremmin kurkkuni ympärille, hitaasti kohoten kohti korvaani kuiskimaan inhottavuuksia karhealla äänellään. Saan kuitenkin ravistettua olion pois olaltani hetkeksi. Lopetan puhelun Olivian kanssa ja kirjoitan viestin, jonka lähetettyäni tungen puhelimen nopeasti taskuuni yrityksenäni estää itseäni näkemästä vastausta. Kuluu vain pari minuuttia, kun tunnen värähdyksen reittäni vasten. Nyt ahdistus istuu olkapäälläni hyvin mukavassa asennossa.

"Pettymys", kuulen sanan päässäni. "Olet tuottanut pettymyksen."

Ja ahdistus kietoo lonkeronsa kaulani ympärille kuin ilmoittaakseen, että saisin nauttia sen seurasta työpäiväni ajan.