Start

15 1 0
                                    

Kaikki paska alkoi 7 vuotta sitten. Maailma jona sen tunsimme muuttui täysin. Eikä kukaan tiennyt miksi. Osa uskonnollisemmista päätteli jumalan viimein rankaisevan ihmisiä siitä kaikesta pahasta minkä nuo olivat luoneet. Sellainen oli kaiken muun mukana täyttä paskaa.
Tai niin Annika ainakin ajatteli laskeutuessaan alas satulasta. Kiran musta karva oli aavistuksen kostea partion jäljiltä, mutta hevonen silti hörähti innostuneena, kun Annika veti ohjat sen korvien yli. Vaalea nainen otti ohjat Annikan kädestä ja sen jälkeen toiset Tariqilta joka tuokin oli laskeutunut ratsunsa selästä. Annika veti ponihäntänsä auki ja pörrötti hieman leukaan ylettyviä maantien ruskeita hiuksiaan. Nainen oli ajanut ne sivuilta ja takaa täysin lyhyiksi jättäen pidempää vain päälle.

- Menkää syömään siitä, hevosia nyt taluttava vaaleaverikkö sanahti nuorille, jotka edelleen seisoivat tallin pihassa. Annika käänsi hymyillen leveän selkänsä tallin suuntaan ja lähti Tariq vierellään astelemaan kohti ravintolaa. Mies veti taskustaan askillisen röökiä ottaen yhden huuliensa väliin. Tumma ihoinen mies sytytti savukkeen pitäen tumman ruskeat silmänsä liekissä. Tupakka syttyi ja Tariq veti tummaa savua keuhkoihinsa antaen kääreen vieressään kävelevälle Annikalle. Annika veti itselleen parit henkoset ojentaen savukkeen takaisin.

- Partio meni yllättävän hyvin, Tariq sanahti askeltaessaan kohti tutuksi tullutta ravintolaa. Annika nyökkäsi ja asetti kädet takkinsa taskuun. Kulman takaa noiden ohi juoksi kolme nuorta lasta äänekkäästi meluten. Annika väisti irvistäen ja kuuli Tariqin vierellään nauravan. Mies tumppasi tupakan kengän kärjellään.

- Susta tulis niin mahtava äiti ihminen, Tariq sanoi kiusoittelevasti. Annika irvisti ja tuuppasi vierellään kävelevää miestä. Tariq nauroi pitäessään ovea auki naiselle. Annika asteli sisään kuluneeseen ravintolaan ja tervehti tiskin takana seisovaa miestä.

- Hei nuoriso, kylän kokki Keith sanahti iloisesti hymyillen. Annika kävi nojaamaan puiseen baaritiskiin itsekkin nyt aavistuksen hymyillen.

- Mitä meillä on tänään Keith? Annika kysyi kallistaen hieman päätään jo neljän kympin ylittäneelle miehelle. Keith kohotti sormensa ja katosi melkein hypellen takahuoneeseen. Tariq naurahti hiljaa Annikan takana katsoessaan kokin perään. Keith palasi ruokalan puolelle tarjottimen kanssa. Hän asetti tarjottimen nuorten eteen baaritiskille levittäen aavistuksen käsiään. Tarjottimella oli kaksi vesi lasia ja kaksi täytettyä sämpylää.

-Vóila, Keith sanahti isällisesti virnuillen. Annika hymyili ja suoristautui tiskiltä. Tariq ojentautui ottamaan oman ruokansa tarjottimella ja peruutti pois tieltä.

- Noh menkääs nyt, Keith sanahti vetäen vyötäisiltään kuluneen valkean rätin.

- Kiitos Keith, Annika sanahti ottaessaan päivällisensä tarjottinelta. Nainen käveli Tariqin perässä pöytään ja istuutui pöydän toiselle puolelle. Kaksikko haukkasi sämpylöistään yhtä-aikaa ja pitkän päivän jälkeen se maistui taivaalliselta.

- Joten.. Huominen. Mikä homma? Tariq kysyi katsoen Annikaa kulmiensa alta. Nainen nojasi tuolinsa selkänojaan pureskellen suussaan olevaa palasta. Muussaantunut ruoka valahti vatsalaukkuun nielaisun yhteydessä ja huokaisten Annika katsoi itseään vanhempaa miestä.

- Pitkä partio Izaran kanssa. Lyhyt ja ytimekäs vastaus sai riittää. Annika huomasi vastapäätään istuvan miehen virnuilevan ja tuon toinen tuuhea kulmakarva nousi aavistuksen ylemmäs.

- Voi nyt pyhä perkele, Annika tuhahti juoksuttaessaan sormet lyhyiden hiustensa läpi. Hän tiesin tasan tarkaan mitä vastapäätä istuva tummaverikkö tarkoitti ilmeilyllään.

- Mikä reitti teille napsahti? mies kysyi korjaten jalkansa asentoa pöydän alla.

- Kello torni, Annika tyytyi jälleen lyhyeen vastaukseen ja siirsi katseensa takaisin päivälliseensä. Tariq päästi kurkustaan merkitsevän aah äänen ja jäi tuijottamaan edessään istuvaa lihaksikasta naista, joka pureskeli tyytyväisenä sämpyläänsä.

- Joten mikä se teidän homma nyt on? Tariq hyppäsi suoraan aiheiseen nojatessaan eteenpäin puisessa tuolissan. Mies nappasi vesilasinsa ja nosti sen odottavasti huulilleen.

- En tiedä, Annika sanahti huokaisten juodessaan vuorostaan omasta lasistaan. Vesi oli jo lämmintä, mutta päivän töiden jälkeen sen aavistuksen rautainen maku ei enää haitannut.

- Äh liian hankalaa. Huomenna joko sopikaa, erokaa tai pankaa, Tariq huokaisi nojatessaan kyynärpäillään pöytään. Mies pyyhki käsiinsä tarttuneet leivän murut housuihinsa noustessaan seisomaan. Annika pyöräytti silmiään suuri eleisesti toisen sanoille.

- Noh jokatapauksessa. Pidä huolta sisarestani, Tariq sanahti pyörähtäen ympäri. Annika ei tällä kertaa vaivaantunut enää vastaamaan miehelle vaan tyytyi nyökkäämään suu täynnä sämpylää.

- Öitä An, Tariq sanahti heilauttaen kättään. Mies asteli ulos ravintolan ovesta ja samalla Annika huokaisi laskien sämpylän jämän takaisin naarmuuntuneelle lautaselle.

- Vittu, hän tuhahti hieraisten niskaansa ja tunki loput sämpylästään suuhunsa. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa? Eikö tässä helvetin maailmassa ollut tarpeeksi ongelmia ilman parisuhde draamaa. Hän keräsi nyt muruiset astiansa ja vei ne takaisin tiskille.

- Kiitos Keith ja hyvää yötä, hän sanahti astellessaan ulos viileään kesä iltaan. Annika tunki kätensä takaisin takkinsa taskuihin ja lähti astelemaan kohti kotia. Mitä mieltä siitä partiosta pitäisi edes olla. Kaikki oli hyvin vielä viime viikolla ja yhtä-äkkiä olo oli kuin teini-ikäisellä keskellä suhde draamaa. Helvetin helvetti. Vastaan tullut pariskunta tervehti Annikaa, joka tyytyi vain nyökkäämään takaisin. Portti narahti naisen työntäessä sen auki ja hiekka rahisi tennareiden alla tuon kulkiessa takapihan poikki ulkorakennukselle. Matala ovi aukko pakotti 180cm naisen kumartumaan aavistuksen. Annika suoristi lihaksikkaan kehonsa vetäessään takkinsa päältään. Kengät jäivät oven juureen odottamaan aamua. Nainen näytti valtavalta venyttäessään suuren kehonsa äärimmilleen. Käsien lihakset erottuivat selvästi ja vaalea arpi pilkisti paidan alta naisen oikeassa kyljessä. Niska rusahti voimakkaasti hänen pyörittäessä päätään. Ulkorakennuksessa oli vain yksi huone ja sekin hyvin tylsä. Taka seinällä oli työpöytä jossa lojui kaiken laista tavaraa, muutama patruuna, veitsen tuppi ilman terä asettaan, likainen rätti ja kolme kynää. Muutama monesta esimerkistä. Heti oven vieressä vasemmalla oli lipasto johon Annika oli purkanut vähäisen omaisuutensa. Ne muutamat vaatteet jotka vielä seitsemän vuoden jälkeen hänelle mahtuivat ja ne muutamat uudet, jotka tuo oli saanut Jacksonissa hankittuaan. Osasta oli saanut vaihtaa aika kovan hinnan. Vasemmalla seinustalla oli sänky. Ei se mikään kunnon jenkki sänky ollut, mutta kyllä siinä nukkui. Tyynykin oli yllättävän pehmeä. Jälleen Annika muisti mielessään kiittää niitä, jotka pitivät kaupungin pystyssä sisältä käsin. Ilman noita lukuisia miehiä ja naisia eivät muut saisi nauttia edes tämän tason hygieniasta saatikka niin hyvästä ruoasta. Jokainen muisti kiittää niitä, jotka vaaransivat henkensä partioidessaan muurien ulkopuolella.

Ihmettelet varmaan edelleen mitä on tapahtunut. Seitsemän vuotta sitten kaikki meni päin helvettiä ja nopeasti. Kaikki alkoi muutamasta sairastuneesta. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtumassa. Tauti levisi nopeasti ihmisestä toiseen. Jokainen tarttuneista muuttui sairaammiksi ja lopulta agressiivisiksi. Vaarallisiksi. Nopeasti koko maailma alkoi kaatua. Kaupungit eristäytyivät ja armeija otti vallan. Mutta kuten olettaa saattoi ihmiset eivät pitäneet uusista säänöistä ja nousivat vastarintaan. Kaikki olivat kuulleet tarinoita armeijan hallitsemista alueista, joissa elämä ei ollut yhtä hyvää kuin Jacksonissa. Ihmiset tottuivat uuteen normaaliin ja pian tarttuneet olivat vallanneet lähes kaiken. Tartuntaan ei tarvinnut paljoa. Yksi naarmu tai puraisu riitti. Järjen menettämiseen meni enintään kaksi päivää. Tämä oli uusi normaali. Kaikki olivat tottuneet siihen ja lapset eivät teinneet paremmasta. Tämä oli heidän koko maailmansa. Tämä oli heille alusta asti normaalia. Oliko se hyvä, etteivät nuo osanneet haluta parempaa. Lapset eivät osanneet ikävöidä sitä elämää, jota ei enää koskaan saisi takaisin.

Annika hieraisi niskaansa istuessaan sänkynsä reunalle. Pakko oli käydä nukkumaan sillä aamulla olisi aikainen herätys partioon. Annika kuului niihin muutamiin, jotka pitivät muurien ulkopuolen puhtaina tarttuneista. Lähes joka päivä useampi kahden hengen ryhmä lähti omille reiteilleen raivaten kaikki tarttuneet alueelta. Mikäli se oli mahdollista. Peitto tuntui järjettömän hyvältä ja sänky pehmeältä pitkän päivän jälkeen. Eikä aikaakaan, kun hän vaipui rauhalliseen ja tiedottomaan tilaan.

//Hellurei ja hellät tunteet :D Tämä on ensimmäinen tarina jonka kirjoitan kolmannesta persoonasta ja täähän on yllättävän hankalaa xD Tästä syystä pyydän hieman malttia sillä tarvitsen varmasti hetken tottuakseni tähän tyyliin xD//

Last SunshineWhere stories live. Discover now