Last Sunshine

Clock tower 2

Hannah huokaisi raskaasti hölkätessään kohti kello tornia. Ajatukset harhailivat joka suuntaan.

- Mitä sille perheelle tapahtui? Hannah kysyi pitäessään katseensa edessä. Annika vilkaisi vierellään juoksevaa naista ja pudisti aavistuksen päätään.

- Ruumiiden kunnon perusteella ei mitään mukavaa, hän sanahti vakavalla äänellä. Irto kivet väistyivät kenkien edestä parin hölkätessä reipasta tahtia kohti yö paikkaa.

- En edes halua ajatella noiden kohtaloa, Annika sanoi tuntiessaan vilun väristykset selässään. Naisten viimeiset hetket tässä paskan valloittamassa maailmassa eivät olleet rauhaisat. Nuo eivät saaneet seurata poikansa kasvua. Eivätkä elää vanhoiksi ja harmaiksi yhdessä. Sydämmensä pohjasta Annika toivoi, ettei pienen pojan tarvinnut nähdä niitä kauheuksia jotka tuon vanhemmat joutuivat kokemaan.

- Kuka helvetti pystyy moiseen? Hannah kysyi ällötystä äänessään. Annika vilkaisi tuota ennenkuin vastasi

- En tiedä ja todella toivon, ettei meidän koskaan tarvitsekkaan tietää.

- Toivotaan, Hannah vastasi korjatessaan reppuaan. Kaksikko hidasti vauhtiaan saapuessaan vihdoin takaisin kello tornin oville. Annika veti oven auki ja Hannah pujahti siitä sisään. Ovi narahti Annikan sulkiessa sen perässään ja varmisti sen olevan turvattu. Japan kääntyi katsomaan tulijoita ja hörähti tunnistaessaan sisälle tulleet naiset. Hannah asteli ruunan luokse ja silitti sen lyhyttä karvaa. Hevonen oli aina tuonut naiselle turvaa eikä Hannah voinut ajatella elämäänsä ilman Japania. Kaikesta huolimatta hän piti takaraivossaan muistutuksen siitä, etteivät hevoset tulisi olemaan aina tuon elämässä. Hannah oli aikoja sitten valmistautunut siihen päivään, kun tuo tulisi menettämään Japanin. Silti joka päivä hän rukoili sen päivän olevan kaukana. Hannah kuuli Annikan huokaavan ja kääntyi katsomaan vaaleaa naista.

- Ruumiit eivät olleet kovin vanhoja. Pari päivää korkeintaan. Yhtä vanhoja kuin matkalla olleiden tarttuneiden, Annika sanoi katsoessaan lattiaa kädet lanteillaan. Päivä ei todellakaan ollut mennyt niin hyvin kuin olisi voinut. Saakelin stalkkerit onnistuivat säikyttämään Kiran, joka oli toivottavasti palannut takaisin Jacksoniin. Toisella pysähdys paikalla kävi selväksi, että kaupungin läpi oli tullut muitakin ja valitettavasti kaikki eivät olleet selvinneet. Hannahin mahaa väänsi tuon jälleen ajatellessa niitä kauheuksia, joita naiset olivat kokeneet ennen ikuista untaan.

- Partiot tulevat tämän reitin vain pari kertaa viikossa pituuden takia, Hannah sanoi silittäessään Japanin kaulaa. Hevonen hörähti varovasti ja tuuppasi vierellään seisovaa naista hellästi. Rastat heilahtivat aavistuksen ja Hannah hymyili hevoselle laskematta kättään. Hitaasti Annika asteli tuon viereen.

- Kaikki hyvin? Annika kysyi hakien katseellaan Hannahin tummia silmiä. Väsyneesti hymyillen Hannah kääntyi katsomaan viereensä tullutta kumppaniaan.

- Perhe ja tarttuneet varmaan harhailivat tänne edellisen partion jälkeen.. Ja joo on. Väyttää vaan, Hannah selitti miettien järkevää selitystä jokaiselle ruumiille. Hannah laski kätensä alas ja hautasi itsensä Annikan syliin. Hän kiersi kätensä itseään suuremman naisen vyötärölle painaen päänsä tuon hartiaan. Annika kiersi omat kätensä Hannahin kaulan ympärille silittäen hitaasti tuon päätä. Hellästi Annika antoi suukon itseään halaavan naisen päälaelle ja vilkaisi Japania.

- Joko sä haluut ylös? Annika kysyi edelleen tiukasti halaten toista. Hannah nyökkäsi pari kertaa Annikan olkaa vasten ja pieni onnellinen hymy nousi hänen kasvoilleen. Annika suukotti Hannahin päätä uudelleen ja laski tuon vihdoin irti halauksesta. Hannah pujotti sormensa Annikan sormien lomaan ja antoi toisen johdattaa itsenä tornin toiseen kerrokseen.

- Ulkona on jo aika pimeää, Hannah huomautti noustessaan Annikan perässä ahtaita portaita ylös päin. Annika nyökkäsi ja vastasi katsomatta taakseen.