Yhdessä loppuun asti

Luku 7

Yeonjun

"Eikö meidän olisi järkevintä lähteä kohti tuota vesikylää? Se vaikuttaa olevan aika lähellä ja se on varmaan tosi hieno."
"Ai Ashevia? Olen lukenut joskus siitä ja.. mitä mieltä te kaksi olette? Lähdemmekö koittamaan onneamme?"
Vilkaisen vieressäni pohtivaa ennustajaa, joka ei ole sanonut vielä mielipidettään. Olen itse sitä mieltä, että hyvä idea olisi lähteä kohti karttaan merkittyjä yksinäisiä laaksoja. En kuitenkaan yritä asettua yksin kolmea toista mielipidettä vastaan. Siis Taehyunin yhdyttyä Soobinin ja Hueningkain ehdotukseen, nyökäytän vain pienesti päätäni. "Kai me aloitamme sitten sieltä."

Taehyunin nostettua reppunsa selkään, lähdemme tallaamaan eteenpäin käyttäen itsestään muodostuneita polkuja. Kuljen Soobinin vierellä ja kyselen häneltä kaikenlaisia kysymyksiä. Pojan ollessa hiljaisempaa luokkaa, joudun välillä kaivelemaan jatkoa keskusteluun. "Etkös sanonut, että sinulla on oma paja?" Muistelen ja haltija nyökyttelee innostuneena. "Kyllä. Rakentelen siellä kaikenlaisia keksintöjä, helpottavat ne sitten arkea tai ei. Ukkini rakensi sen minulle kun olin pieni, mutta tietenkin yritin auttaa. Vain hän tuki haaveitani" Soobin selittää hymyillen pienesti. Lävitseni kulkee viileä aalto. Jos luin oikein rivien välistä, haltijan vanhemmat eivät ole olleet osallisena pojan lapsuudessa, tai heitä ei ole ollut ollenkaan. "Tiedän, että haluaisit tehdä uusia keksintöjä, mutta minulla olisi tarvetta uusille kutsumispilleille. Voisitkohan millään tehdä niitä joskus?" Tiedustelen samalla naurahtaen hieman kiusaantuneena. "Ilman muuta, se olisi oikein mielenkiintoista. Itse asiassa olen tainnut joskus suunnitella eri ominaisuuksia omaavia pillejä, mutta siihen ne jäivätkin. Tule joskus käymään, niin esittelen pajaani samalla"  Soobin kehoittaa minua ja lupaudun vierailemaan hänen luonaan. Haltija vaikuttaa olevan oikein innoissaan, enkä itsekkään voi lopettaa hymyilemistä.

Muutaman tunnin kuluttua kulkemamme polku avautuu suuremmaksi aukioksi. Päätämme levähtää hetken joten etsin itselleni paikan, johon kellahtaa istumaan. Raajani tuntuvat olevan jokainen sekuntti tulessa, mutta silti istuminen on taivaallista. Niin taivaallista, että huokaisen ääneen ja suljen silmäni hetkeksi antaen auringon paistaa kasvoilleni lohduttavasti. Vihdoin aivoni saavat aikaa juoksuttaa kaikki ajatukseni tarkasti läpi. Missä Beomgyu on? Voiko häntä pelastaa? Kuinka paljon Odon voi vaikuttaa seuralaiseemme? Emme kai joudu missään vaiheessa taistelemaan Beomgyua vastaan? Kysymyksiä on liikaa ja vastauksia niihin kovin vähän. Oloni on kummallinen; kuulen pientä surinaa, näköni sumenee tavallista enemmän ja päälakeani särkee. Kaikki tämä tietämättömyys ja outous saa minut ärtyneeksi. Tälläisinä hetkinä toivoisin osaavani ennustaa! Taitojani on tarvittu vain kahdesti tällä reissulla!

Aurinko katoaa pilveen ja avaan turhaantuneena silmäni. Toiset näyttävät olevan lähistöllä juttelemassa tai tutkimassa metsää. Otan vierestäni kiven ja puristan sitä niin paljon kuin kykenen. Yritän purkaa kaiken vihani tuohon harmaaseen kulmikkaaseen kappaleeseen, jotta en vahingossakaan purkaisi sitä Hueningkaihin, Taehyuniin tai Soobiniin. "Ei tämä ole mitään satua, Yeonjun. Olet vanhin. Sinun täytyisi olla vahvin ja kannustaa jaksamaan. Vastoinkäymisiä tapahtuu" Mutisen itselleni toruvasti. Kyllä tämä vielä tästä.

Huomaan hieman kauempana olevat kiiltävät silmät. Ne tarkkailevat minua varjosta, asento valmiina juoksemaan. Kun kiinnostukseni kerran heräsi, vaivaudun nousemaan ylös ja tallustan hitaasti kohti silmäparia. Se selvästi säikkyy liikkeitäni. "Rauhassa nyt pikkuinen. En tee sinulle pahaa, vannon sen" rauhoittelen hiljaisella äänellä olentoa, jota en ainakaan vielä pysty tunnistamaan. Päätän jäädä pienen matkan päähän, sillä se sanoista huolimatta pelkää suuresti. Kyykistyttyäni lasken kiven kädestäni maahan ja jatkan: "Oletko kenties eksynyt ryhmästäsi?"

Olento tapittaa minua hetken. "Jos sellainen olisikin" se tuhataa itsekseen. "Voi sinua, tule voin antaa sinulle jotain syötävää" Harmistelen ja lasken repun selästäni siirtäen sen vierelleni. Kaivelen hetken ja ojennan sitten palan leipää. "Ymmärrätkö minua?" Pieni hento ääni kysyy astellen hämmästyneenä, mutta silti pienesti varoen varjosta. Nyökkään hymyillen ja lasken leivänpalan maahan olennon syötäväksi.