Yhdessä loppuun asti

Luku 8

Beomgyu

Tunnen vähittäisen unen jaloissani tänään kovemmin kuin ennen, se oikein vetää itseään kohti maata. Aurinkokin on noussut sekä laskenut yläpuolellani, mutta siitä huolimatta olen jatkanut liikettä aamun pikkutunneista alkaen. Maasto on ollut samankaltaista katseltavaa koko päivän, joten ei ihme jos muutaman kerran olenkin pyörinyt ympyrää. Nyt kuitenkin puut avartuvat hieman tieltä ja näen pitkästä aikaa eteeni. "Metsä näyttää vaihtuvan vuoristoksi. Missäköhän olen?" Mutisen itsekseni tähyillen samalla hieman. Vatsani päästämä ääni ja sen hillitön kääntö muuttuu ohittamattomaksi heti, kun pysähdyn muutamaksi minuutiksi. Päätän pitää vihdoin tauon ja nauttia viimeisistä eväistäni.

Löydän sopivan paikan josta voisin samalla tarkkailla ympäristöä ja istun kivelle etsimään tavaroiden seasta eväsleipääni. Käsiini eksyy kuitenkin pieni pussi mustikoita, joita Hueningkai antoi minulle. Katson niitä hetken ja mietin mitä heille kuuluu. Lähdin niin aikaisin, että en sanonut yhtään mitään kenellekkään. Osa tavaroistakin taisi jäädä petini viereen.. "Kyllä he ymmärtävät." Sanelen ja poistan juuri löytäneen leipäni suojakääreistä, valmiina syötäväksi. Raikkaan näköiset salaatit ja kurkut pursuavat reunoilta kuin odottaen puraisua, mutta sellaista ei tapahtunut. Silmäni lukittuivat käsiini ja niissä olevaan leipään loitsun tavoin, joka jähmettäisi minut paikoilleen. Nälkä kirkuu korvissani ja siltikään kehoni ei liikahda tehdäkseen mitään sen eteen. Lopulta päihitän oman muurini ja haukkaisen palan vaivalla haalimastani leivästä, kadottaen sen kaikessa rauhassa kurkusta alas. Pelkästään yksi pala todisti, kuinka nälkäinen todellisuudessa olinkaan ja hotkimista oli vaikeaa estää.

Kaikesta yrittämisestä huolimatta, viimeinen kunnollinen evääni katosi nopeasti kuin tuhka tuulen mukana. Vielä ei kuitenkaan huvittanut nousta ylös ja etsiä yönsuojaa. Mieleni palaa neljään matkakumppaniin, jotka varmaankin ovat leiriytyneet tähän aikaan johonkin. Tai ovatkohan he edes lähteneet? Jos olisin selvännäkijä, kysymyksiini olisi helppoa vastata, mutta enhän minä mitään sellaista osaa. Osaan vain käyttää tuulta ja taistella. Niiden pitäisi olla tarpeeksi täyttämään lupaus jonka vannoin, muuten olen virallisesti hyödytön. Luon pienen tulipallon lämmittämään vierelleni ja kyyristyn kiven päällä pieneksi palloksi. Vaikka hehkuva pallo lämmittää ulkokuortani, olo tuntuu edelleen kylmältä. Puristan raajojani lähemmäksi toisiaan lämmön toivossa. En halua olla hyödytön, näytän vielä kaikille. En halua olla hyödytön. Näytän kaikille. En halua olla hyödytön. En halua olla hyödytön, en- En halua olla enää hyödytön ja vain vaivana toisille! Leukani on painautunut ikävästi polviini, mutta en jaksa hievahtaa. Suljen silmäni hetkeksi ja ajattelen kaukaisinta muistamaani menneisyyttä.

"Beomgyu, kukaan ei kaipaa sinua mukaan!"

"Mene leikkimään mielikuvituskavereidesi kanssa!"

"Käyttäytyisit edes kerran kunnolla, etten lopullisesti menetä järkeäni takiasi"

"Montako toivomusta olet lähettänyt, että joku pitäisi sinusta?- Siihen tarvitset aika monta henkeä tampilo!"

En ole varma, muistanko enää yhtäkään hyvää hetkeä menneisyydestä. En haluasi muistaa mitään- kaikki saisivat pysyä visusti lukkojen takana. Alan uskomaan, ettei mitään hyvää ole tapahtunut minulle. Olen aina syypää kaikkeen mahdolliseen. Avaan silmäni ja katson käsivarsiani sanattomana. Miksi haluaisin muistaa asioita jotka teki toiveikkaasta lapsesta tälläisen? Vaikka kulkisin nyt ylämäkeen, päivän päätteeksi tulokseni on sama kuin ennen. Päivän päättyessä olen jälleen yksin.

Pitkän hiljaisuuden katkaisee keuhkoista asti kantautuva huokaisu. Itsesäälissä rypeminen ei ole minun juttuni, mutta kaipa se auttoi hieman. Tulipallon voima alkaa hiipua huomattavasti ja katseeni kohtaa uudelleen mustikoita sisältävän pussin kanssa. Otan sieltä muutaman ja laitan pussin sitten takaisin tavaroideni sekaan. "Harjoittelusta ei varmaan ole haittaa" Hymähdän nousten ylös. Oloni on outo, aivan kuin joku katselisi jokaista liikettäni.. Oletan sen kuitenkin johtuvan väsymyksestä joten päätän antaa asian olla.

Venyteltyäni hieman jatkan tuliverhojen vahvistamista ja erilaisten combojen kehittelyä jonkin aikaa. Harjoittelu saa minut unohtamaan ajatukseni ja auttaa piristymään, oli tilanne mikä tahansa. Pompittuani tehden erilaisia harjoituksia itselleni, päätän lopettaa tältä kertaa. Täytyy ajatella myös kehoni tilaa ja sen rasituksia. Tasaan hengitystäni pienen hetken ja vilkuilen ympärilleni, sillä outo tunne ei ole vieläkään kadonnut. Yllättäen kuulen jostain läheltä rasahduksen, pienen säikähtäneen äänähdyksen ja ilmapiiri vaihtui oitis jännittyneeksi. Nostan tavarani hitaasti kantoon ja lähden siihen suuntaan, josta ääntä kuulin. Jännite kasvaa valtavaksi, kunnes kuulen suurempaa rapinaa ja huomaan hahmon pinkaisevan pakoon piilopaikastaan. "Hei!" Huudahdan ärtyneenä ja lähden nopeasti hahmon perään, joka näytti suuntaavan kohti vuoria. En tiedä mitkä sen aikeet olivat, mutta haluan tietää miksi tämä tarkkaili minua. Onkohan joku nähnyt kun Hueningkai ja me muut olemme liikkuneet keskenään metsässä? Voisiko se tietää matkatovereilleni ongelmia?

Alan kadottamaan hahmoa näkyvistä mitä pidemmälle jahti etenee. Yritän pitää väliä samana, mutta paristoni vetävät viimeisiään ja alan kompuroimaan huomattavasti enemmän. "Älä karkaa mihinkään!" Sihahdan ja sillä samalla sekunnilla kompastun maasta pilkistävään suurehkoon kiveen, lennähdän maahan naamalleni, tavarat liitäen kauniissa kaaressa pois. Pistävä kipu läpäisee kehoni hetkellisesti, kunnes näkökenttäni mustuu ja menetän tajuntani siihen paikkaan..

{712 sanaa}