Yksinäiset (Snape x reader)

2 - Yhteys

Haahuilin yksin pimeällä käytävällä toivoen, etten jäisi kiinni. Nukkumaanmenoaika oli mennyt jo kauan sitten, mutta minä en saanut unta. Yksinäisyys raastoi sisintäni kipeämmin kuin olisin uskonut olevan mahdollista. Yhtäkkiä aistin jonkun läsnäolon.

"Valois", kuiskasin, ja taikasauvani päähän syttyi himmeä valo.

Vilkaisin ympärilleni etsien sitä, minkä olin aistinut. Valokehän reunalla, ei kovin kaukana minusta, seisoi suuri tumma hahmo. Hätkähdin, sillä hän oli niin lähellä. Hahmo kohotti sauvansa ja pian käytävän valaisi omaani kirkkaampi valo. Hahmo oli Kalkaros.

"Professori-", aloitin hämilläni.

"Minä haluaisin kuulla, mitä ihmettä sinä teet täällä keskellä yötä", Kalkaros sanoi, mutta hänen äänensävynsä oli ystävällinen, ei uhkaava.

"En saanut unta", vastasin totuudenmukaisesti.

"Onko jotain sattunut?" Kalkaros kysyi hieman huolestuneen kuuloisesti.

"Ei, professori."

"Vieläkö sinä olet yksinäinen?" Hän kysyi taas, nyt huomattavasti lempeämmin.

Minä käänsin katseeni poispäin ja nyökkäsin ääneti.

"Oletko jutellut tyttöjen kanssa, kuten pyysin?"

"Olen, professori, mutta he tuntuvat yhä etäisiltä, vaikka ovatkin kilttejä. Minä en ymmärrä mikä minua vaivaa. He kohtelevat minua niin kuin kaveriaan, mutta on aivan kuin en saisi heihin kontaktia. Ihan niin kuin meidän välillämme olisi näkymätön muuri, jonka läpi mikään ei pääse", avauduin oikein kunnolla, ja ihmettelin samalla miksi ihmeessä tein niin.

"Vai niin", Kalkaros sanoi hiljaa.

"Kuule", hän jatkoi hetken päästä. "Minä tiedän miltä tuo tuntuu, tosin sillä erolla, ettei minulla edes ollut kavereita. Muutama luokkatoverini tykkäsi härnätä minua kaiket päivät, eivätkä muut puuttuneet siihen."

Minä nielaisin. Oliko Kalkaroskin ollut nuorena yksinäinen? Ja koulukiusattu, kuten minäkin? Tuska riipaisi sisintäni, kun kuvittelin teini-ikäisen Kalkaroksen kulkemassa sitä samaa käytävää jolla olimme nyt, yksin. Sitten aloin ihmetellä, miksi hän kertoi siitä minulle. Ymmärsin kyllä sanomattakin, että asia oli hänelle hyvin henkilökohtainen eikä hän varmasti huudellut sitä ympäriinsä. Toisaalta, siinä nyt ei ollut mitään yllättävää ottaen huomioon, että kaikki luihuisia lukuun ottamatta inhosivat häntä.

"Olen pahoillani", kuiskasin uskaltamatta katsoa Kalkarokseen päinkään.

"Mitä turhia, siitä on jo vuosia", hän sanoi hiljaa.

Seisoimme pitkään sanomatta sanaakaan, kunnes viimein katsoin Kalkarokseen ja kohtasin hänen katseensa, josta kuvastui vilpitön myötätunto. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin lämpimän läikähdyksen rinnassani, niin kuin taivaani pimentänyt myrskypilvi olisi viimein siirtymässä syrjään. Siinä samassa minun teki kovasti mieli koskettaa tuota miestä. En kuitenkaan ehtinyt tehdä elettäkään, sillä hän ehti ensin.

Kalkaros laski kätensä olalleni, josta hän antoi sen valahtaa käsivarrelleni. Minä tuskin hengitin. Sitten ojensin käteni ja sipaisin vuorostani hänen käsivarttaan. Kalkaros katsoi minua yhä silmiin, ja vaikka hänen ilmettään oli mahdoton tulkita, hänen katseensa oli lempeä. Sitten, ilman ennakkovaroitusta, hän veti minut lähelleen ja kietoi kätensä hartioilleni. Minä henkäisin yllättyneenä, mutta kiedoin vuorostani käteni hänen lanteilleen. 

Seisoimme siinä pimeällä, tyhjällä käytävällä kiinni toisissamme. Hänen kätensä olivat yhä viileät, mutta hänen kropastaan huokui lämpöä, joka ylsi iholleni asti. Minä epäröin hetken, mutta painoin sitten pääni varoen Kalkaroksen rintaa vasten. Mies silitti selkääni. Suljin silmäni. Hulluna risteilevät ajatukseni ja levottomat tunteeni, jotka hänen kosketuksensa oli herättänyt, laantuivat.

"Kunpa voisin poistaa tuskasi", Kalkaros kuiskasi. Hänen äänensä oli nyt silkinpehmeä ja lempeämpi kuin koskaan aiemmin. "Mutta voin korkeintaan tarjota hetkellistä helpotusta, eikä sekään ole kuin taikuutta."

Minua alkoi itkettää. Ei suinkaan siksi, ettei hän voisi auttaa, vaan siksi, että hän todella välitti. Kalkaros on itse kokenut saman. Hän tietää, miltä minusta tuntuu. Ajatus tuntui kumman lohdulliselta.

Yksinäisyyden aiheuttama tuska pysyi poissa. Oli kuin Kalkaros olisi toiminut suojakilpenä maailmaa ja omia tunteitani vastaan. Mieleni oli peilityyni hänen lähellään. Ei hänen tarvinnut alkaa keittelemään mitään taikajuomaa poistaakseen ikävät tunteeni. Minulle riitti, että hän oli siinä, aidosti läsnä, aidosti välittäen.

En tiedä kuinka kauan me seisoimme siinä, mutta kun Kalkaros viimein siirtyi kauemmas, kaipasin heti takaisin hänen lähelleen, turvaan. Siitä huolimatta en tuntenut enää surua enkä tuskaa. Päinvastoin, tunsin itseni levolliseksi ja jopa... onnelliseksi. Kalkaros toivotti hiljaa hyvää yötä ja hätisteli minut takaisin Korpinkynnen torniin. Sinä yönä sain kerrankin nukuttua kunnolla ja aamulla olin tavallista pirteämpi. Miten kummassa yksi halaus saattoi tehdä niin paljon? Sitä minä en ymmärtänyt.