Yksinäiset (Snape x reader)

6 - Tukiopetusta

Lipetitin pitämän puhuttelun jälkeen kiusaaminen oli laantunut, muttei suinkaan loppunut. Minua tuijotettiin ja minusta puhuttiin kaiken aikaa, käytävillä, tunneilla, koulun jälkeen. Vaikka kukaan ei enää ollut yrittänyt hyökätä kimppuuni, olin erityisen varuillani loitsujen ja pimeyden voimilta suojautumisen tunneilla, sillä molempiin sisältyi käytännön harjoituksia. Paha vain se vei liikaa energiaa, enkä pärjännyt koulussa enää yhtä hyvin kuin aiemmin. Tein typeriä virheitä eivätkä teoriat meinanneet mennä millään jakeluun. Unohtelin yksinkertaisiakin asioita, enkä osannut enää mitään. Ainoastaan Kalkaroksen tunnit sujuivat hyvin. Paikkani luokan edessä lähellä Kalkaroksen pöytää takasi työrauhan, ainakin useimmiten.

Loitsutunti oli tavalliseen tapaan kaoottinen. Harjoittelimme asioiden tuhoamista reducto-kirouksella ja luokka oli meluinen ja täynnä savipölyä ihmisten räjäytellessä saviruukkuja ja muita vastaavia kappaleiksi. Tai no, kaikkien muiden paitsi minun. Minä onnistuin vain murtamaan pienen palan irti ruukkuni reunasta. Yritin tuskastuneena yhä uudelleen ja uudelleen, mutta ruukku ei suostunut tuhoutumaan. Huomasin professori Lipetitin tarkkailevan minua, ja yritin yhä kiihkeämmin saada tuhottua ruukkuni siinä kuitenkaan onnistumatta.

Huokaisin helpotuksesta tunnin päättyessä. Oli erittäin kiusallista olla ainut, jolta reducto ei vieläkään sujunut ja vielä kiusallisempaa oli olla tuskallisen tietoinen siitä, ettei osaamattomuuteni jäänyt keltään huomaamatta. Onneksi Lipetit ei pyytänyt minua jäämään juttelemaan tunnin jälkeen. Sehän olisi suorastaan korostanut taitamattomuuttani.

Yritin livahtaa tieheni huomaamatta, mutta se ei tietenkään onnistunut. Luokan ulkopuolella tyttöjoukko nauroi ja osoitteli minua avoimesti. Minä kuljin ohi katse maahan painettuna kasvot häpeästä punoittaen. Kyyneleet polttelivat silmissäni, mutta yritin parhaani mukaan näyttää siltä, niin kuin kaikki olisi hyvin. Esitykseni saattoi huijata muita opettajia, muttei Kalkarosta. Taikajuomatunnin alussa miehen katse kohtasi omani, ja hänen kasvoillaan häivähti myötätunto. Se lämmitti mieltäni ja riitti sulkemaan muiden supatuksen pois, niin että sain jotain aikaan enkä sählännytkään niin pahasti.

"Jää tänne tunnin jälkeen, minulla on sinulle asiaa", Kalkaros sanoi hiljaa pysähdyttyään hetkeksi kohdalleni.

"Okei", vastasin.

Mitä nyt, ihmettelin mielessäni. Oliko Kalkaros saanut kuulla muilta opettajilta kuinka opiskeluni oli kärsinyt vai oliko hän itse päätellyt sen? Vai oliko kyse sittenkin jostain aivan muusta? Tunnin päätyttyä jäin paikalleni istumaan muiden painuessa tiehensä. Kalkaros istui pyötäni reunalle ja katsoi minua silmiin.

"Neiti l/n, professori Lipetit on huolissaan sinusta, eikä hän ole ainut. Opettajainhuoneessa sinun heikentynyt koulumenestyksesi alkaa olla yleinen puheenaihe", hän sanoi kuulostaen itsekin huolestuneelta. "Mikä hätänä? Onko jotain tapahtunut?"

"Ei, professori. Minusta puhutaan edelleen pahaa ja muuta sellaista, mutta ei mitään ihmeempää", sanoin totuudenmukaisesti.

"Mutta siitä huolimatta opintosi kärsivät? Mitä sinä jätät kertomatta?" Kalkaros ihmetteli. "Sinä voit luottaa minuun, kai sinä sen tiedät?" Hän jatkoi lempeästi.

Minä käänsin katseeni pois.

"Minä pelkään, professori", tunnustin. "Loitsut ja pimeyden voimilta suojautuminen ovat pahimpia, koska kaikilla on taikasauvat esillä ja yleisen kaaoksen turvin joku voisi helposti hyökätä kimppuuni. En pysty keskittymään, kun joudun koko ajan seuraamaan mitä muut tekevät."

Kalkaros nyökkäsi hitaasti.

"Niin minä vähän arvelinkin. Siksi olen jutellut rehtori Dumbledoren kanssa, ja olemme päätyneet siihen, että voisin pitää sinulle tukiopetusta. Kertaisimme sen mitä tunneilla on käyty läpi", hän ilmoitti. "Tietysti voisit saada tukiopetusta kaikkien aineiden opettajilta erikseen, mutta minulta sujuvat taikajuomien lisäksi loitsut ja pimeyden voimilta suojautuminen ja sitä paitsi sinä varmaan viihdyt paremmin minun seurassani."

Minä punastuin ja hymyilin hämmentyneenä. Jouduin miettimään hetken ennen kuin sain vastattua yhtään mitään. Tukiopetusta Kalkaroksen kanssa? Totta kai se kelpasi minulle. Kaikki aika, jonka sain viettää hänen kanssaan oli pelkästään miellyttävää. Toisaalta pelkäsin mitä muut sanoisivat, jos saisivat tietää. Toinen vaihtoehto olisi kai tukiopetusta jokaisen opettajan johdolla erikseen tai ei tukiopetusta lainkaan, mutta kumpikin niistä korostaisi osaamattomuuttani, eikä se oikein innostanut minua.

"Kyllä se sopii", päädyin vastaamaan. "Kiitos, professori."

"Hyvä. Tule luokkaani maanantaisin ja torstaisin hyppytunnilla, sillä minullakin on siinä tyhjä tunti. Voimme tavata lisäksi tiistaisin heti koulun jälkeen, niin ettei jää tunteja välistä."

"Okei. Nähdäänkö me sitten jo huomenna, vai..?"

"Jos se sopii sinulle."

"Totta kai", sanoin ilahtuneena.

"Hyvä on. Minun luokassani kello 16."

"Selvä homma."

"Ota loitsukirjasi ja taikasauvasi mukaan, niin katsotaan sitä reducto-kirousta."

"Selvä on, professori."

"Hyvä. Nähdään sitten, ja koita pärjäillä", Kalkaros sanoi pehmeästi.

"Teen parhaani, professori", vakuutin.

Poistuin luokasta yllättyneenä mutta hyvilläni. Näkisin Kalkarosta tukiopetuksen ansiosta joka päivä, ja maanantaille sattui taikajuomatunti JA tukiopetustunti. Saisin siis viettää hänen seurassaan kaksi tuntia sinä päivänä. Voisiko viikko enää sen paremmin alkaa? 

En voinut olla panematta merkille, että Kalkaros oli itse ehdottanut Dumbledorelle tukiopetusta ja että hän oli itse lupautunut järjestämään sen. Ja että minä kai viihdyn paremmin hänen seurassaan? Totta ihmeessä viihdyin. Minusta vaikutti yhä vahvemmin siltä, että Kalkaros todella piti minusta. Miksi hän muuten tarjoutuisi vapaaehtoisesti pitämään minulle tukiopetusta, ja vieläpä omalla vapaa-ajallaan? Tuskin maltoin odottaa huomista!