Koulu loppui rauhallisissa merkeissä käsitöiden pakollisen tunnin äärellä. Jos jokin oppiaine on turha, se on ehdottomasti käsityö. Etsin Markun autoa parkkipaikalta, mutta sitä ei näy missään.
Löydätkö jäähallille? Minut ja Anna pyydettiin tänne ajoissa, eikä sinulla ole muistaakseni avaimia. Joku linja-auto kulkee kai tänne*
Luen Markun viestin monta kertaa läpi. Työnnän puhelimen untuvatakin taskuun, ja kiroan huonoa tuuriani. Markun ja Annan piti olla tänään päästämässä minut sisään, he lupasivat sen erikseen. Nyt joudun menemään jollekin pahuksen hallille, minkä sijainnista minulla ei ole harmainta aavistusta.
Kello näyttää muutamia minuutteja yli puolta viittä, kun työnnän raskaan oven auki. Aulassa on viileää, mitä muutakaan olisin voinut odottaa? Ehkä lumikinoksia ja jäisiä seiniä? Näprään hermostuneena takin helmaa, kun koputtelen ovia ja kurkistelen huoneisiin varovasti. Olisi hirveää avata ovi, jonka takaa paljastuisi lauma paidattomia poikia.
"Markku?" huhuilen hiljaisilla käytävillä. "Anna?" Kaivan puhelimen esiin ja soitan adoptioisälleni. Puhelin tuuttaa, mutta tuttua ääntä ei kuulu luurin toisesta päästä. Soitan Annalle, enkä muuta toivokaan, kuin vastausta. Turha toivo. Miksi kukaan minulle vastaisikaan? Työnnän ärtyneenä puhelimen takaisin taskuun, eikä aikaakaan, kun se alkaa soimaan. Toivo herää ja saa suupieleni nousemaan ylös.
"Viimeinkin! En tiedä yhtään minne mennä, ja olen aivan jäässä-"
"Hei hei, stoppaileppa nyt vähän!" Alinan ääni yllättää minut täysin:
"Voi jessus" puuskahdan. "Markun ja Annan piti päästää minut sinne uuteen kotiin, mutta he lähtivätkin tänne jäähallille, minne osasin juuri ja juuri löytää! Nyt olen ihan eksyksissä, eivätkä he vastaa puhelimeen!" puran ärtymystäni puhelimen välityksellä parhaalle ystävälleni. "Miksi tämä tapahtuu minulle?" Laitan puhelimen kaiuttimelle, en jaksa puhua luuri korvan vieressä. Ei täällä ole edes ketään kuulemassa. Kaikki ovat kuitenkin jossain treenaamassa.
"Kodalinea!" Alina hihkaisee. "Siteerasit aitä vahingossa ensimmäistä kertaa ikinä!" Alina taputtaa käsiään innostuneena, pyörittelen yksikseni silmiäni.
"Mutta en tiedä. Olet epäonnea puoleesi vetävä magneetti."
"No mutta ajattele positiivisesti, Linnea! Olet jäähallilla, joka on luultavasti täynnä komeita ja lihaksikkaita poikia! Pääset vielä heidän liehittely listoilleen uutena ja kauniina tapauksena!" Alina selostaa näkymää vaaleanpunaisten linssiensä läpi.
"Justiinsa joo. Ihan kuin kukaan täällä pohjoisessa pitäisi tummasta tytöstä. Enkä minä pidä heistä. Sinun olisi pitänyt tulla mukaani", parahdan. Nojaan selkääni vasten seinää, enkä voi estää hampaitani lyömästä loukkua. Liian kylmä.
"Eikö erilaisuus ole rikkaus?" Alina kysyy sivuuttaen kaksi viimeksi sanomaani lausetta.
"Ei", murahdan harmissani. "Ei ole rikkaus olla tällainen kuin minä. Onnistuin tänään pilaamaan kemiassa kahden hyvän kemistin liemen. Se varmasti laskee heidän numeroaan, ja minä olen sen syynä", kerron surkeana.
"Eiköhän se ollut ihan heidän oma vikansa. Sinä syytät taas vain itseäsi, vaikka et ole tehnyt todellisuudessa mitään väärää", Alina sanoo.
"Ei. Tänään minä oikeasti mokasin. Minun käskettiin mittaamaan nestettä koeputkeen, mutta sitä menikin aivan liikaa. Koko putkilo räjähti pöydälle, ja liemi jouduttiin tekemään alusta. Pilasin koko työn", huokaisen. "Mutta ei minusta enempää. Kuinka sinulla menee?"
"Ei kovinkaan hyvin. En ennen edes tajunnut, kuinka syvältä porukka täällä on. He eivät lähde tekemään mitään, kukaan ei lähde ajamaan autoa ilman ajokorttia kanssani, kukaan ei lähde keskellä yötä hampurilaisille, eikä kukaan ole tarpeeksi kiinnostavaa seuraa. Milloin me voimme taas nähdä? Kuolen kirjaimellisesti tylsyyteen!"
YOU ARE READING
Promise me your love || suomeksi
Romance"Ei prinsessa antaisi sammakolle kallisarvoisia käsiään lämmitettäviksi", Valtteri sanoo hiljaa. "Katsotaanko?" Valtteri ojentaa minulle käsiään, ne jäävät ilmaan vailla kosketustani. "Mitä minä sanoin." Katseemme kohtaavat, ne eivät ole enää täynnä...
