Yksinäisyyden skaala

1. Kiia

On aamu. Auringonsäteet eivät pääse pimennysverhon takaa häikäisemään silmiäni, mutta äidin voimakkaasta kiroilusta ja rikkoutuvan lasin äänestä kellonaika on helppo arvioida. Kulahtaneet lakanat ovat kietoutuneet hiesta märkänä myttynä mun kehon ympärille, ja tarvitsen mun kaiken, sillä hetkellä kovin vähäisen tahdonvoimani irtoutuakseni niistä. Vìttu tää ei oo elämää. Mä en oo nukkunut lähes yhtään, ja silloin kun oon, olivat painajaiset päässeet taas valloilleen. Puoli vuotta jokaöisiä painajaisia ois vetäneet kai jokaisen epätoivon partaalle.

Noustuani ylös ja vedettyäni ylisuuren t-paidan päälleni, mä vilkaisen itseäni peilistä. Sitä tosin ei ois pitänyt tehdä - mä näytän ihan yhtä surkealle kuin yleensäkin. Ruskeat hiukset rasvaisina, jokasuuntaan sojottaen, kapeat kasvot kalpeina ja eiliset ripsivärit silmien alle levinneinä mä näytän kerrassaan hirviöltä.

"Kiia ylös sieltä sängystä, mä tarvin sun apua nyt, saátana!" äiti karjaisee alakerrasta saaden mun sydämen hakkaamaan ja rintakehässä tuntuvan ahdistuneisuuden pahentumaan. Portaiden kaiteista kiinni pidellen juoksen alakertaan keskelle kaaosta.

Lattialla on puurohiutaleita rikkoutuneen punaviinipullon sisältöön sekoittuneena. Äidin kädessä on verta vuotava haava, ja sen kasvoilla kivun ja vihansekainen ilme. Seinäkello näyttää viittä yli kahdeksaa, joka tarkoittaa, että äiti on jo puoli tuntia myöhässä töihinlähtöajastaan. Kun mä kohtaan sen katseen, mun pää painuu automaattisesti alaspäin. Äiti ei sano mulle mitään, ainoastaan tönäisee mua ohimennessään. Vìttu. Ihan oikeasti.

Kun äiti saa haavansa puhdistettua ja lähdettyä töihin, mä uskallan hengittää vapaammin. Ei mun ja äidin välit aina ole olleet tällaiset, näin tulehtuneet ja etäiset. Ei äiti aina oo puhunut mulle huutaen ja vittuillen, ei se aina oo satuttanut mua fyysisesti tai henkisesti. Kaikki alkoi vasta muutama vuosi sitten, kun Jarkko, mun isäpuoleni teki itsemurhan. Äiti on syyttänyt kaikesta mua, se ei ole ymmärtänyt, miksi Jarkko päätyi tuollaiseen ratkaisuun. Jarkon ja mun välit olivat olleet tuttavalliset, sen seurassa mulla oli ollut turvallinen olo, mutta ei se ollut ymmärtänyt mua loppujen lopuksi kovinkaan hyvin. Meidän kemioiden epäkohtaavuuden vuoksi äiti oli tehnyt musta syntipukin. Se ei halunnut vieläkään uskoa, ettei Jarkon itsemurha ollut pakosta kenenkään syy. Se oli halunnut helpon ratkaisun, ja se oli ollut silloin että nyt mun vihaaminen.

Äidin on myös ollut vaikea suhtautua mun lesbouteen. Sen siskon Eveliinan vanhin lapsista, Leevi, on avoimesti homo, eikä se oo vaivannut äitiä. Jotenkin oma lapsi on sille eri asia - kai se kuvitteli saavansa biologisia lapsenlapsia ja "miehen taloon". Kun mä puoli vuotta sitten toin tyttöystävän näytille, äiti muuttui kertaheitolla pahemmaksi. Maijun lähdettyä kotiin seuraavana päivänä äiti pommitti mua itkien kysymyksillä lapsista, joi viiniä ja myrkyllisin sanoin haukkui sekä mut että Maijun. Samana päivänä se myös ensimmäistä kertaa koskaan löi mua sillä viinipullolla.

Sen jälkeen mä oon nähnyt painajaisia kaikesta äitiin liittyvästä. Ihanat lapsuusmuistot äidin kanssa ovat pyyhkiytyneet pois, sekottuneet nykyiseen juoppoon, mulle vieraaseen ihmiseen. Joissakin mun painajaisissa mä oon lapsi, leikkimässä äidin kanssa niin kuin mun hyvissä muistoissa. Jossain vaiheessa äiti kuitenkin aina muuttuu, mutta mä oon lapsi edelleen. Niistä unista mä heräsin välillä itkien ja huutaen, välillä vain paniikissa ja tyhjyyden tunteessa.

Siivoan äidin aiheuttamat sotkut pois ja kerään itseni. Mä olisin väistämättä myöhässä koulusta, jos mä en nyt saisi raahattua itseäni suihkuun ja pyörän selkään. Paljon tahdonvoimaa se vaati, eikä edes selkään rummuttava viileä vesi parantanut mun oloani ollenkaan. Pahaa ei saanut pestyä pois iholta, vaikka kuinka olisi tahtonut.

Lukion ovista sisälle astuessani mä painan katseeni maahan, mulla ei oo varsinaisesti motivaatiota kohdata ketään tuttua vielä tänään. Mä oon vähän etääntynyt mun parhaista ystävistä, Leosta, Jennasta ja Ellistä. Mä pidän itseäni liiallisena taakkana niille nykyään, kun mun pääni ei pysy kasassa. Niille ei tee hyvää nähdä mua tällaisena, rauniona entisestä, iloisesta ja elinvoimaisesta Kiiasta. Maiju, mun aiemmin mainitsema tyttöystäväkään ei enää varsinaisesti ollut sitä. Äiti ei ollut ajanut sitä suhdetta alas, vaan me oltiin tehty se ihan kahdestaan Maijun kanssa. Me ei vaan sovittu toisillemme, kummankaan tunteet eivät olleet kantaneet oikeasti kovin pitkälle. Maiju käy myös samaa lukiota, enkä mä varsinaisesti haluaisi nähdä sitäkään. Me ollaan päädytty humalassa sänkyyn monia kertoja suhteen loppumisen jälkeen, ja toiselle saattaa edelleen laittaa viestiä siinä tarkoituksessa. Mä oon vaan alkanut vastata kieltävästi, mun mieliala ei enää oo sillä tasolla, että mikään seksuaalinen olisi kiinnostanut.