Yksinäisyyden skaala

3. Kohtaamisia

Kiia

Syysloman jälkeinen ryhmänohjaajan tunti matelee hitaasti, kun mä yritän esittää ystävilleni, että kaikki on hyvin. Ihan kuin mä en just olis itkenyt vessassa randomille, ja pitänyt kiinni sen likaisesta kädestä.

Mun posket punehtuu, kun mä vaan ajattelenkin tilannetta. Uuden oppilaan ensimmäinen päivä on saanut helvétinmoisen alun, samoin kuin mun eka päivä syysloman jälkeen.

Mä en voi olla miettimättä, kuka tää mun kohtaama tyyppi on. Ykkönen, kakkonen vai abi? Selvästi ainakaan mun kanssa samassa ryhmässä se ei oo, kun ryhmänohjaajan tunti menee ilman uuden oppilaan esittelyitä. Tero, meidän 50 ikävuotta lähentelevä kaljupäinen ryhmänohjaaja selittää puuduttavasti kaiken saman, mitä ennenkin. Syksyn ohjelmassa on sitä ja tätä, älkää kiusatko, vegaaniruokavaliosta pitää ilmoittaa keittäjille erikseen lomakkeella, jos sitä ei ole muistanut vieläkään tehdä ja sen sellaista.

Jenna mun vieressä piirtelee lyijykynällä vihkoonsa muotokuvaa Leosta. Tää saa mut heräämään transsistani, ja tökkään nuorta naista etusormellani. Jennan vaalea otsis heilahtaa, kun se kääntyy mua kohden. Sen nätisti meikatut kulmakarvat on kysyvästi koholla, kun se tuijottaa mua silmiin. Jenna vilkaisee nopeasti sen vihkoa, läimäyttää kannen kiinni ja sen posket punehtuu.

"Just tuota mä oisinkin kysynyt", mä kuiskaan ja osoitan Jennan nyt kiinni olevaa nahkakantista vihkoa. "Leo ja sä?"

Jenna pyöräyttää silmiään, ja sen posket punertaa edelleen.

"No en mä oikeen tiiä, tai no, mä nyt ainakin vähän", se sopertaa kynsinauhojaan rapaten ja vilkaisee mua silmiin.

Mä hymyilen, tällä kertaa ihan aidosti, ja tyrkkään sitä kyynärpäällä kylkeen.

"Millon? Awww miten söpöä."

Jenna vilkuilee ympärilleen, ja punastuu vähän lisää.

"Nyt joskus kesällä mä tajusin, ja ollaan me vähän ehkä.. säädettykin? Tai lähinnä pidelty käsistä ja semmosta", Jenna tunnustaa mulle.

Mun hymyn takana mä oon vähän pettynyt myös. En Jennaan tai Leoon, tietenkään, vaan itseeni. Siihen, että oon ollut niin omissa maailmoissani, etten oo edes huomannut. En mä oo nähnyt vaivihkaa vaihdettuja katseita, ylimääräisiä huomionosoituksia, salaa toistensa lomaan kietoutuvia sormia. Mä oon kulkenut melkein puoli vuotta kuin side silmillä.

"Vähänkö ihanaa Jenna, mä oon onnellinen sun puolesta", mä saan sanottua ja sipaisen Jennan käsivartta kevyesti. Jenna hymähtää vähän hämillään, ehkä siitä, että kertoi mulle, ehkä mun reaktiosta. Tai ehkä siitä, et mä osoitin oikeasti kiinnostusta sen asioihin pitkästä aikaa.

"Mut Kiia, mä oon miettiny sua", Jenna aloittaa erilainen ilme kasvoillaan. Mä en pidä siitä ilmeestä. Nyt, just tänään kaikista päivistä, se aikoo kertoa et on huolissani musta.

Onneksi Tero keskeyttää mut ja Jennan.

"Jenna ja Kiia, mikä on niin tärkeää, ettei voi tunnin loppuun asti odottaa? Kerrotteko meille muillekin?" Tero hymähtää meille.

"Me voidaan kyllä jatkaa myöhemmin", mä yritän sanoa reippaasti ja hymyillä vähän perään. Nyt mun kasvoilla on vähän feikki, mutta myös vähän helpottunut hymy. Mua ei haittaa, jos Jenna ehtisi unohtaa sanottavansa tunnin loppuun mennessä. Ei haittaisi ollenkaan.

"Niin minäkin vähän ajattelin", Tero katsoo meitä pistävästi ja jatkaa diaesityksen läpikäyntiä.

Tunnin loputtua mä nostan reppuni nopeasti lattialta, ja sanon Jennalle, että mun on mentävä, muuten tulee kiire. Jenna ei ehdi edes kunnolla vastaamaan, kun mä jo puikkelehdin ulos luokasta.