Yksinäisyyden skaala

4. Ehkä täällä pärjää

Vilna

Vaikka mun ensimmäinen päiväni on tunarointia kerrassaan, mä selviydyn siitä kunnialla. Ryhmänohjaajan tunti on mitä on, mun esittely kaikille ja koko ryhmän esittely mulle. Mä oon vähän myöhässä tunnilta vessaepisodin vuoksi, mutta se ei haittaa mua ollenkaan. Musta on kiva auttaa ihmisiä.

Luokan edessä seisoskellessa mä ehdin miettiä, että törmääminen johonkin matkanvarrella luokkaan on ollut hyvä asia. Tyyppi esitteli itsensä Nooraksi kakkoselta ja ohjas mut luokkaan, vaikka myöhästyi itse omalta tunniltaan. Ainakin näin mä oletan, kun mäkin pääsin paikalle vähän myöhässä. Noora vaikutti musta super mukavalta, se ehti mua auttaessaan kirjoittaa sen snäpinkin mun paperinivaskoihin, jos mä tarvisin myöhemmin tänään apua ja seuraa.

On muutama kaveriporukka, joka selvästi mittailee mua katseellaan päästä päähän, ja mä tunnen epävarmuutta mun kropasta. Mä oon oppinut jo aika hyvin sietämään sitä epävarmuutta, kääntämään sen itsevarmuudeksi, mutta tällaiset tilanteet vie mut aina ajatuksissa sinne lähtöpisteeseen. Älä syö. Kontrolloi. Lihava. Ällöttävä. Mun pää huutaa, ja mä vilkuilen virnuilevia tyttöjä hetken kulmieni alta, ennen kuin vedän kasvoilleni vähän ylimielisen itsevarman ilmeen, ja väläytän niille ironiaa tihkuvan hymyn. Ainakin yritän. Tummatukkaisen tytön hymy hyytyy vähän, ja se kääntää katseensa pois. Se tuntuu olevan porukan pomo jostain käsittämättömästä syystä, kun muutkin lopettaa kohta ilmeilynsä. Musta tuntuu, että mun näennäinen itsevarmuus ja ulkonäkö häiritsee, kun mä tuun uudelle reviirille. Yleensä mun mukavuus ja iloisuus saa useimmat pitämään musta, mut välillä se antaa ihmisille vaan lisää syitä vihata mua. Mä vihaan sitä, että maailma toimii niin, mutta mun vaan pitää niellä kaikki paska ja hymyillä. Ja niin mä yritän tehdä.

Koko ryhmä esittäytyy mulle, kun mä vielä seison luokan edessä. Mua ei oikeastaan ahdista enää olla kaikkien katseiden alla, kun musta tuntuu, että mun katse häiritsee esittäytyjiä enemmän kuin niiden katseet mua. Tai no, joitakin ei näytä häiritsevän ollenkaan, jotkut eivät ees yritä katsoa mua esittäytyessään. Mä ymmärrän niitä, ja koitan hymyillä ystävällisesti, jos ne sattuis vilkaisemaan mua.

Sen mua tuijottaneen laihan bruneten nimi on Natalia. Nata, kuten se pistävällä sävyllä sanoo. Mä yritän hymyillä sille nätisti, mä en halua vihamiehiä itselleni pelkällä olemuksellani. Natan vieressä on Eedit, Marie ja Pinja. Natan toisella puolella pulpettirykelmässä on vapaa istumapaikka, ja mä harkitsen hetken istuvani siihen ja yrittäväni tutustua Nataan ja muihim tyttöihin. Mä kuitenkin tyrmään ajatuksen, kun luokan toisessa reunassa istuu rykelmä mun mielestä ei-niin-stereotypisen heteroilta näyttäviä tyyppejä, mä hapuilen nimiä muistista äsköiseltä kierrokselta ja oletan, että vapaa pulpetti on Kristian -nimellä itsensä esitelleen vaaleahiuksisen vieressä. Mä hymyilen sille, ja se nyökkää ja hymyilee takaisin taputtaen vapaata pöytää kädellään.

Musta on helpottavaa, että se elehtii mulle ystävällisesti, että hei, tuu vaan tänne. Se ei näytä automaattisesti olettavan, että mä oon perseestä, mikä on ihan kiva ja pitäis mun mielestä olla oletusarvo. Ryhmänohjaaja Leenu päästää mut etenemään vapaaseen pulpettiin, ja mä moikkaan Kristiania istuessani sen viereen. Leenu alkaa käymään läpi jotain diaesitystä, ja mun pitäisi ehkä oikeasti keskittyä siihen.

"Moi, mä oon Vilna", mä käännyn kohti Kristiania vielä kohteliaasti esittelemään itseni uudelleen. Kristian hymyilee mulle.

"Kristian." Se viittoo taaksepäin kertauksen vuoksi, "Misse ja Emma, meiän söpö pariskunta, ja niitten takana Leo ja Eerik."

Missellä on punaiset, pitkät hiukset ja vähän vino hymy, joka paljastaa sen smileyn. Sen siniset silmät katsoo mua ystävälliseen sävyyn, ja se nyökkää tervehdyksen. Tummat, lyhyeksi leikatut hiukset omistava Emma pitää Missen kädestä kiinni pulpetin päällä. Emmalla on osittain tatuoidut käsivarret, ja päällä yli-isot collegevaatteet.