Yksinäisyyden skaala

2. Vilna

Muuttolaatikoiden kantaminen ei varsinaisesti ole mun lempparihommaa. Kymmeniä laatikoita, jotka tuntuu tuhansilta ja painaa kuin synti. Mutta kannettava on, vaikka käsilihakset tuntuu siltä että ne kramppaa hetkenä minä hyvänsä, hissi on epäkunnossa just muuttopäivänä ja mun olemattomat reisilihakset tuntuu kerrankin siltä, että ne on olemassa. Niihin vaan sattuu niin, että mä mielelläni unohtaisin sen faktan, että niitä on ollenkaan. Tai että lihaksia on ylipäätään olemassa. Tai että jossain täytyy asua ja että välillä on myös pakko muuttaa ja joutua tähän rumbaan uudelleen.

Välillä mä haluaisin olla vaikka kissa. Mun ei pitäis miettiä muuta kuin sitä, että saan tarpeeksi huomiota ja ruokaa. Mä voisin vaan maata sängyllä pienellä kerällä ja kehrätä, kun mun omistaja rapsuttaa mua. Joku muu huolehtis ihan kaikesta mahdollisesta, eikä mun tarvis huolehtia mistään. Ei ainakaan siitä, että puolet muuttolaatikoista on purkamatta, mä alotan uudessa lukiossa huomenna ja että mulla on kamala juurikasvu jota mä en jaksa värjätä pois. Toisaalta se näyttää ihan coolilta, kun mä värjään mun hiuksia platinablondeiksi ja mun oma väri on keskiruskea. Ei onneks niin päin, että mun omat hiukset ois vaaleat ja mä värjäisin niitä mustaksi. Se ois työmaa, jota ei vois unohtaa tälla tavalla kun mä aina välillä unohdan mun tänhetkisen kuontalon.

Mä raahaan itseni jääkaapille, jonka sisältönä on tällä hetkellä valon lisäksi pari pepsi max -tölkkiä ja eilisen muuttopäivän pizzanjämät. Mun mummon koira Ressu raahustaa mun perässä, sekin näyttää vastaheränneeltä kuten mä. Pizza ei varsinaisesti houkuttelis aamupalana, mä oon enemmän rahkaihmisiä aamuisin. Ja kahvi-ihmisiä, mutta mun kahvinkeitin piilottelee olemassaoloaan vielä jossakin mun kaikista purkamattomista muuttolaatikoista.

Muutto Ouluun tuli mulle aika nopealla tahdilla, kun sitä tarkemmin ajattelee. Mun piti muuttaa vasta joululoman jälkeen, niin, että abivuotta ois ollut jäljellä enää lähinnä lukuloma ja kirjoitukset. Mutta kun mun mummo mursi kätensä ja mä löysin hyvän asunnon, mun oli pakko tarttua tilaisuuteen kiinni. Mun hyvän koulumenestyksen (ja silkan tuurin) takia mut otettiin sisälle lukioon tosi nopealla varotusajalla, ja nyt mä oon oululainen. Ressu-koira muuttokaaoksen keskellä tuo mulle lohtua ja stressiä samaan aikaan, kun mä en tiedä, miten saan kaiken yksin handlattua kuntoon. Seinäjoelle jäi mun vanhemmat, parhaat ystävät ja osa mun serkuista. Osa asuu onneksi Oulun lähikunnissa, niin että ne on töittensä ohella pystyneet auttamaan mummoa selviämään murtuneen kätensä kanssa. Lähinnä pitämällä huolta Ressusta ja käymällä mummolle kaupassa vuorotellen.

Muuttaminen omaan kämppään kauas kotoa on musta vähän jännittävää, mutta ei loppujen lopuksi tunnu musta yhtään pahalta. Mulla on Oulussa tukiverkkoa, ja mä tiiän olevani mukava ja symppis, kaikkien kanssa toimeen tuleva tyyppi. Mä uskon löytäväni kavereita uudesta lukiosta, vaikka muutakin melkein pahimpaan aikaan, abivuoden syksyllä.

Mä hylkään pizzan jääkaappiin ja totean, että aamupala voi odottaa vielä hetken. Ressu on pakko käyttää ulkona, joten mä siirrän mun nälän toiselle sijalle. Se on mun paha tapani ajoista, jolloin ruoka oli mulle pelkkiä pyöriteltäviä numeroita ja syöminen epäonnistumista. Enää mä en ajattele niin, en ainakaan jokapäiväisessä. Mun porukat puuttui ajoissa mun syömishäiriönä ilmenevään pahoinvointiin, ja mut raahattiin puoliväkisin terapiaan mun ollessa kolmetoista. Mä en koskaan oo ollut lihava tai painoindeksin yläpuolella - vaikka ihan kuin sillä olisi oikeasti väliä, ei ainakaan pitäisi olla - mutta mä oon aina ollut vähän epävarma mun kropasta. Leveä lantio ja leveät hartiat on olleet mulle taakka geenien muodossa. Epävarmuus omasta kropasta teini-iässä ja lisääntynyt koulustressi - kun aina piti olla täydellinen. Pefrektiomismi on äidiltä perittyä, mun isän huoleton elämänasenne elää mussa muutoin.

Mä kiitän mun kouluterkkaria, joka huomasi ja puuttui mun huolestuttavaan syömiseen ilmoittamalla porukoille. Meidän peruskoulussa oltiin myös jo aiemmin aikaa edellä, kun normaali "tässä opetellaan laskemaan kalorit, paha ja hyvä ruoka, älä syö näitä" -soopa oli jätetty vähemmälle. Teini-ikäisten syömisongelmat on koko ajan kasvava ongelma, eikä koulujen kuulunut triggeröidä niitä entisestään.