It leaves a mark

4

1.24

Ilta pimeni. Kasvusto oli tiheää. Kukaan ei olisi voinut nähdä, kuinka kahden miehenalun suudelma muuttui hetki hetkeltä intohimoisemmaksi.

Joonas oli työntänyt Nikon vasten puunrunkoa, ja painautunut niin lähelle, ettei heidän välissään ollut senttiäkään.

Niko piti Joonasta tiukasti vyötäsiltä, kun hänen kätensä vaelsivat Nikon hiuksista tämän niskaan, ja takaisin hiuksiin.

He irrottautuivat vasta, kun nenän kautta saatu happi ei riittänyt tyydyttämään sen kulutusta. Molemmat huohottivat.

Niko piti silmiään kiinni. Hän ei uskaltanut avata niitä. Hän ei halunnut nähdä Joonaksen ilmettä, ei halunnut tietää, mitä tämä ajatteli. Hän ei halunnut nähdä Joonaksen silmissä katumusta tai torjuntaa.

Hänen ei tarvinnutkaan, sillä kun Niko lopulta avasi silmänsä, Joonasta ei näkynyt missään.

1.30

Joonas väänteli hikisiä käsiään nojaten Tommin autoon. Hän oli pyörällä päästään. Osittain se johtui alkoholista, mutta pääosin siitä, mitä tapahtui Nikon kanssa.

Joonas ei voinut käsittää tätä. Hän tiesi, että vaikka oli ottanut etäisyyttä, se sama tunne oli vieläkin tallella. Se tunne, riippuvuus. Hän tiesi, että se ei ollut loppunut. Hän tiesi sen, koska oli vain muutama päivä sitten jäänyt melkein uudelleen ansaan, kun oli tavannut Nikon rappukäytävässä. Hän tiesi, että se oli vaarallista, mutta silti hän koetti onneaan. Silti hän antoi itsensä tanssia Nikon kanssa ja suudella tätä.

Tunne oli patoutunut salakavalasti vuosien saatossa. Nikon läheisyys tuntui Joonaksesta hyvältä ja rauhoittavalta.

Eräs ilta hän löysi itsensä ajattelemasta Nikon huulia, ja niiden tunnetta ja sitä, kuinka mukavaa se hänestä oli. Hän hämmästyi silloin hieman. Aiemmin se ei ollut ollut ihmeellistä tai pohdittavaa. Se oli ollut vain, hölmöilyä. Hauskanpitoa.

Kun Joonas tajusi ajattelevansa Nikoa yhä useammin, hän alkoi pikkuhiljaa pelätä omia ajatuksiaan. Hän ei voinut päästää irti, hän ei voinut lopettaa. Aina, kun Niko astui huoneeseen Joonas säntäsi tämän luokse. Aina, kun hän oli yksin, hän ajatteli näitä kohtaamisia. Nikoa se ei tuntunut haittaavan, hän oli aina täysillä mukana. Niin syntyi riippuvuus. Pakkomielle.

Heidän yhdessä viettämistään hetkistä tuli Joonakselle entistä välttämättömämpiä ja hän huomasi riutuvansa ilman niitä.

Tämä ajatus kuroutui huippuunsa noin kuukausi sitten. Silloin Joonas päätti ottaa etäisyyttä. Niin sanotusti vieroitushoitoa. Alkuun se oli vaikeaa, mutta muuttui ajan myötä helpommaksi, kun Joonas oppi uudet tapansa. Hän ei enää istunut sohvalla Nikon syliin, vaan lysähti vastakkaiseen nojatuolin. Viihteellä, hän takertui johonkin toiseen ihmiseen, johon purkaa aina tuolloin kasvavaa läheisyyden tarvettaan.

Hän oli huomannut, että Niko tajusi jonkin muuttuneen. Hän ei kuitenkaan ollut ottanut sitä puheeksi, josta Joonas oli sekä helpottunut, että harmistunut.

Viime päivinä hänen vasta rakennettu muurinsa oli kuitenkin alkanut sortua. Tapaaminen rappukäytävässä oli väistämätön. Joonas oli tiennyt, että jokin tällainen tilanne tulisi ja että hän olisi edelleen haaavoittuvainen. Nyt kun se oli tapahtunut, Joonas oli erittäin ristiriitaisissa tunnelmissa. Hän oli kaivannut Nikoa niin paljon, että oli ilahtunut suuresti mahdollisuudesta palata vanhaan. Samalla hän oli pettynyt itseensä. Riippuvuus ei ole hyvästä. Jos se ajan myötä kasvaa yhä suuremmaksi, mitä tapahtuisi, jos Niko vaikka yhtäkkiä päättäisi muuttaa pois tai lähteä bändistä? Joonas oli kamppaillut mielenterveytensä kanssa aiemminkin, ja tiesi, että niin kovasta kolauksesta voisi seurata asioita, joita ei voi edes kirjoittaa saati lausua ääneen.

1.55

Pojat tekivät lähtöä bileistä. He olivat väsyneitä, eikä ketään jaksanut juoda enää yhtäkään lämmintä kaljaa tai tanssia askeltakaan biisejä, joiden genre pysyi samana ja yksitoikkoisena.

Niko istui pöydän ääressä ja tuijotti eteensä. Joonasta ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun Niko oli palannut metsästä.

Niko ei jaksanut ajatella. Kaikki tuntui liian monimutkaiselta ja liian vaikealta. Liian väärältä.

Epätoivo teki tuloaan. Kun se iskisi, Niko suistuisi pohjamutien alle tuntemattomaan. Paikkaan, josta vain harvat palaavat. Sitä epätoivo tekee. Se murtaa ihmisen.

2.15

Tommin auto kääntyili hiekkatien ahtaista mutkista ja tärisi nimismiehen kiharan yli ajaessaan.

Joonas istui takapenkillä keskipaikalla, Niko vieressään. Kukaan ei puhunut mitään. Melkein kaikki nukkuivat.

Kahden lohduttoman osapuolen reidet hipoivat toisiaan jyrkissä kaarteissa. Niko yritti olla välittämättä siitä, ja unohtaa kaiken nojatessaan poskeaan viileään ikkunalasiin. Joonas liikautti kättään koskettaakseen Nikon kämmenselkää. Niko ei hätkähtänyt, veti vain käden päättäväisesti itseään kohti eikä edes kääntänyt päätään.

Hän painoi silmänsä kiinni, ja tunsi rinnassaan tyhjän aukon. Se iski. Epätoivo. Mutta se ei iskenyt yksin häneen. Hänen vieressään myös Joonas oli saanut osuman. Hän tunsi yhtälailla tyhjyyden sisällään, ja rutisti silmänsä kiinni kuin paetakseen tunnetta, joka levisi rinnasta aina varpaisiin ja sormenpäihin saakka.

Heidän reitensä eivät enää koskettaneet. He katsoivat eri suuntiin ja he erkanivat toisistaan aina vain kauemmaksi. Mutta he ajattelivat samaa. Ja kyyneleet, jotka valuivat heidän poskillaan olivat lähtöisin samasta toivottomuuden tunteesta, joka ei päästänyt heitä otteestaan.

--------------------------------