Käärmeenkantaja

#2 Kolmastoista pyörä

"Anteeks mikä?" kysyin. Se tuntematon tyttö tuijotti minua kuin olisin juuri kysynyt, mitä värejä oli Kanadan lipussa.
"Käärmeenkantaja. Kolmastoista, vasta keksitty horoskooppi. On ennustettu, että..."
 "Turpa kiinni, Sylvie", Jonathan sihisi hampaansa välistä. "Millon sä oot syntynyt?"

Kysymys oli osoitettu minulle.
"Kolmaskymmenes marraskuuta", vastasin vapisevalla äänensävyllä. Kaikki kolme kohahtivat samalla sekunnin sadasosalla. "Öö.. mitä se haittaa?" kysyin toista kulmaani säikähtäneesti kohottaen. Hittolainen. Ei ihan sitä, mihin olin tottunut kotona tyttökoulussa.

"Vau. Sun täytyy hengata meidän kanssa koulun jälkeen. Nähdään tässä samassa paikassa kahdelta. Äläkä pelästy, me tuodaan vähän meidän muitakin kavereita", Sylvieksi kutsuttu tyttö sanoi ja sai Jonathanin nyökkäilemään. Dennis näytti lähinnä merisairaalta sytyttäessään tupakan ja kadotessa koulun taakse ettei sitä takavarikoitaisi ja jälki-istuntoa sälytettäisi komean jätkän niskoille. Jonathanilla ja minulla oli matematiikkaa seuraavaksi, mutta vaikka kävelimme luokalle samaa matkaa ei tullut sanottua sanaakaan. Muut ryhmäläiset katselivat minua hieman halveksuvasti, erityisesti Jonathanin vieressä istuva brunette. Tunnistin hänet siksi tytöksi, joka oli ollut aamulla lavuaarilla ennen minua! Hymyilin vähän vaisusti kiitokseksi aamuisesta, mutta tyttö tuskin tajusi.

Matematiikan tunti kului niin nopeasti silmissä, etten edes ehtinyt hermoilla tulevasta tapaamisesta Denniksen, Jonathanin ja Sylvien ystävien kanssa. Yhden asian sain sentään selville. Se lavuaarilla ollut tyttö oli nimeltään Emmanuelle Rose ja koko koulun rikkain. Hänen isänsä oli pankinjohtaja ja äiti entisöijä. Hän oli koulussa suosittu, mutta silti melkein kaikki pelkäsivät häntä. Kaiken tämän kuulin vieressäni istuvalta älyttömän puheliaalta tytöltä, joka oli juuri palannut pitkältä lomalta Sveitsistä. Hänen nimensä oli Chanel, eikä tuolla ollut pituutta kuin ehkä 155 senttiä. Chanelilla oli ranskalainen manikyyri, hammasraudat joissa oli vaaleanpunaiset kuminauhat ja maailman iloisin hymy. Silmiä ympäröivät niin tuuheat ja kauniit ripset, että olisin voinut uskoa niitä tekoripsiksi. Chanel osoittautui todella puheliaaksi ja kaikkien salaisuudet tietäväksi tytöksi. Oikeastaan pidin hänestä paljon.
"Hups! En olisi saanut kertoa tuota! Lupaa ettet kerro Emmanuellelle", Chanel vikisi varovaisella äänellä paljastettuaan kaiken koulun kuningattaresta. Hymyilin luottavaisesti ja nyökkäsin. "Älä huoli. On kivaa saada kerrankin oikea ystävä, voit luottaa minuun."

"Hei, sain just ihan mahtavan idean. Mitä sanoisit, jos nähtäisiin koulun jälkeen kahdelta. Eikai haittaisi jos toisin muita kavereitanikin? Gracen sä tapasitkin jo, mutta muut viisi olisi tärkeää oppia tuntemaan", Chanel ehdotti. Vilkaisin edessäni istuvan Jonathanin niskaa arvioiden ja pudistin sitten harkitusti päätäni.
"Anteeks, mä lupasin jo Jonathanille ja sen kavereille", mutisin pahoittelevaan ääneen. Ja olisitte nähneet Chanelin ilmeen. Sen silmät olivat täynnä vihaa ja ilme taas hämmentynyt. "Mikä sulle tuli?" kysyin huolestuneesti.
"Ei mikään. Joskus toiste sitten."

Sen jälkeen Chanel jatkoi juttelua kuin äskeistä ei olisi edes tapahtunut, ja se jäi häiritsemään minua.

Kuvataide on ollut aina lempiaineitani, mutta nyt en jaksanut ollenkaan keskittyä pistemaalaamiseen tai hevosen muotokuvaan. Mietin vain tunnin päättymistä ja odotin huolestuneena milloin kello löisi kahta ja oppitunnit olisi siltä päivältä hoidettu. Hieno ja siro arabialainen täysiverinen muotoutui canvakselle ennen kuin ehdin edes huomata ja rouva Duce kehui työtäni hymyillen. En minä kyllä oikeasti osannut hevosia piirtää enkä niistä välittänyt oikein muuten kuin kauneuden takia. Rakastin maalata ja valokuvata hevosia, ne olivat aivan upeita eläimiä. Ei, en ole koskaan edes koskenut hevoseen, vaikka lähellä olen käynyt.

Hevosia miettiessä tunti ehti jo loppua, ja syöksyin käytävälle ennen muita. Oli ehdittävä ulos ennen kuin se hyvä nurkkaus pihalla olisi varattu. Muut oppilaat lainehtivat kuitenkin jo käytävillä äänekkäästi jutellen ja saivat pääni pyörälle. Silmiään räpsyttelevät blondit ja poikaystäviensä kainalossa kehräävät brunetet vilkuilivat minua, kun luovin väkijoukon läpi vastavirtaan aina koulun jättiläiskokoisille ulko-oville asti. Kuvataideluokka oli alimmassa kerroksessa, joten ei sentään tarvinnut selvitä tässä ihmisvirrassa vaarallisista portaista.

Ulkona oloni parani kun ihmisjoukko hajaantui omiin porukkoihinsa pihan nurkkiin. Lähdin jo kohti sovittua tapaamispaikkaa, kun huomasin siellä istuvan kaksi jätkää. En tunnistanut heitä, mutta ei tarvinnutkaan kun tuttu ääni kuului taas selkäni takaa.
"Jonathan, ootko sä kaikkialla vai muako vaan pidät silmällä?" kysyin ja käännyin tavatakseni jäänsiniset täydelliset silmät. Miehellä oli pitkät ripset ja kun kiinnitin kunnolla hänen ulkonäköönsä huomiota, luokittelin jätkät todella komeaksi. Hiukset olivat vaaleat, melkein platinablondit ja ilme rauhallisen varma. Pehmeän näköisillä huulilla oli leveä, itsetietoinen hymy.
"Kieltämättä oot aika mielenkiintoinen", jätkä vain tokaisi ja meni sitten puhumaan niille paikkamme vieneille pojille.

Yllätyksekseni tuntemattomat pojat lähtivät äkkiä häntä koipien välissä, kun Jonathan ehti vain sanoa hei. Eikä uusi kaverini tuntunut edes yllättyvän kahden pojan siirtymisestä niinkin äkkiä. Hän vain hymyili leveästi. Jäimme sitten siihen odottamaan muiden ilmestymistä.

Sylvie ilmestyi ensin. Enkä todellakaan uskonut silmiäni, kun näin kenen kanssa hän saapui.

Joo, perässä roikkui ensin Dennis, mutta hänen takaataan ilmestyi harvinaisen tuttu naama. Melkein kavahdin taaksepäin. Emmanuelle?! Nainen hymyili minulle omahyväisesti ja istui penkille Jonathanin kainaloon. Sylvie tyrkkäsi minua merkitsevästi kainaloon ja jäi seisomaan viereeni. Minä pidin hänestä pellavaisine hiuksineen ja suklaanappisilmineen. Keskustelu jatkui, tosin hieman jännittyneenä Emmanuellen saapumisen jälkeen. Hän ei olisi voinut vähempää olla minusta kiinnostunut.

Pian joukkoon liittyi kolme ihan uutta naamaa. Uskomattoman hyvännäköinen, siro ja heti ensi näkemältä mukavan oloinen platinablondi Zaco kätteli minua kuin olisimme 1800-luvun brittiläisessä kartanossa ja häntä seuraavat ihan kaksosilta näyttävät tyttö ja poika hymyilivät minulle virheettömillä hammasrivistöillään.

"Tuo Zaco jo esittäytyi, mutta tässä on Ryan ja Kelly. Kaksoset", Dennis esitteli melko synkällä äänensävyllä. Nyt kun ajatteli, hänkin oli komea ja erityisesti mystinen. Oikeastaan todella houkutteleva.

"Okei, nyt kun kaikki ovat täällä, haluan esitellä teille Celian. Hän on..."
"Onko hän varmasti?" Ryan kysyi epäluuloisesti ja sai hyvin tyytyväisen katseen Emmanuellelta. Sylvie sen sijaan rypisti kulmiaan vihaisesti.
"Käärmeenkantaja. On. Kolmastoista pyörä", Dennis mutisi ja sai puolestaan minun kulmani rypistymään. Emmanuelle tuijotti minua kateellisen näköisenä.

"Aaa. Hänestä on meille hyötyä. Kumpa vain ehtisimme ensin", Jonathan huokaisi.

"Voitteko kertoa mistä puhutte?" kysyin pelästyneellä äänellä. Zaco näytti pahoittelevalta, mutta Emmanuelle tapansa mukaan kylmältä ja ylimieliseltä.
"Emme voi vannoa varmasti sinun olevan se oikea. Siksi emme todellakaan aio kertoa sinulle mitään."

Seuraava ääni kuului Zacolle. Se oli uhmaava, mutta minua kohtaan lempeä. Uhkaus oli kai tarkoitettu irvistävälle Emmanuellelle.
"Siis vielä."