Käärmeenkantaja

#1 Tuo on se käärmeenkantaja

Herääminen uudessa koulussa oli kummallista. Ensinnäkin en ollut koskaan ennen herännyt koulussa, ja toiseksi säikähdin heti herätessäni missä oikein olin. Aloin laskea. Yksi, kaksi kolme. Ainiin. Fernridge.

Huoneeseen soljui puhdasta luonnonvaloa puoliksi auki olevan verhon alta ja sinivalkoisen räsymaton peittämä tammilattia kuulsi kauniisti. Koko vartalo tuntui raukealta kun venyttelin, niska naksahteli ja lopulta nousin tassutellen tyytyväisenä ikkunalle. Pimennysverho nousi ylös helpolla liikkeellä ja jouduin siristelemään silmiäni valossa. Näkymä avautui koulun sisäpihalle, jolla kukki kaunis kirsikkapuu ja sitä ympäröivät vaaleansiniset istutukset. Tämä näkymä oli varmasti paras tapa aloittaa päivä!

Puin päälleni valkoisen aamutakin jonka rinnuksissa oli sininen Fernridgen logo ja vetäisin ketterästi ilman käsiä jalkaani kumiset kengät. Nyt olisi aika pestä hampaat ja kasvot asuntolan suuressa kylpyhuoneessa.

Astuessani painavasta ovesta sisään huoneeseen, ruudullisella linoleumilattialla asteli varmasti ainakin kymmenen paria jalkoja. Jokaisella lavuaarilla pesi hampaitaan vähintään kolme tyttöä, ja kaikki näyttivät tuntevan toisensa. Punahiuksiset ja todella samannäköiset tytöt kinastelivat meikkivoiteesta, mutta hiljenivät hetkeksi tuijottamaan minua pistävän vihreillä silmillään. Selkäpiitä karmi, sain kylmiä väreitä. Sitten näin huoneen nurkassa vielä yhden lavuaarin, jonka luona seisoi yksi ainoa tyttö. Hän liikutteli arvioivasti huuliaan ja lisäsi varmasti ainakin kolmannen kerroksen kalpeanpunaista huulikiiltoa.

"Hei, muualla ei ole tilaa. Haittaako, jos.." aloitin, mutta brunette keskeytti minut.
"Joo, tuu vaan. Oon just menossa", toinen mutisi ja nappasi vaaleanpunaisen meikkilaukun mukaansa häviten väkijoukkoon. Tuijotin hetken hypnoottisesti hänen selkäänsä, mutta syöksyin sitten lavuaarille. Sain heti seuraa ja jäin tosiaan miettimään, miksei kukaan muu ollut tunkenut hänen lisäkseen tuolle lavuaarille ennen kuin se vapautui kokonaan?

Kun olin saanut hampaat puhdistettua kiiltävän valkoisiksi, harjasin villiintyneet siniset kiharani ojennukseen. Ne jäivät roikkumaan viattomina olkapäilleni. Sipaisin tummaa ripsiväriä ja levitin hieman puuteria otsalleni sekä poskille ennen kuin olin valmis. Otin kaikki tavarani mukaan, enkä voinut olla kääntyessäni huomaamatta kullanruskeahiuksisen tytön leveää hymyä. Sen enempää en ehtinyt ajatella, kun joku tönäisi minut kiireessään olkapäästä seinää vasten ja minulle alkoi tulla kiire päästä ahdistavasta tilasta.

Huoneessani valitsin - tai oikeastaan vain puin - vaatteet päälleni. Fernridgessä käytettiin koulupukua, joten vedin valkoiset polvisukat jalkoihini ja pujotin melkein läpinäkyvän, ohuen valkoisen kauluspaidan päälleni. Paidan rinnuksissa oli jo parin päivän aikana hyvin tunnistettavaksi tullut Fernridgen logo. Asuun kuului vielä ihana mariininsininen skater-hame, jonka alareunassa oli valkoista koristenauhaa. Se oli todella suosikkivaatekappaleeni. Vedin kauluspaidan väljästi tyylikkään hameen sisään ja vaihdoin jalkaan valkoiset Converset. Kai minä näytin nyt ihan kunnolliselta?

Ensimmäinen tunti oli historiaa. Opettajamme herra Thompson on sellainen lyhyt ja hupsu silmälasipäinen, varmasti eläkeikäinen mies. Todella mukava jos hänellekin on mukava, mutta läksyissä tai rankaisemisessa hän ei kyllä säästele yhtään. Sain esseestäni erinomaisen, ja heti toinen tuli läksyksi. Tällä kertaa piti valita joku omasta mielestä todella kiinnostava historiallinen henkilö. En edes miettinyt kun jo sain valittua oman henkilöni. Marie Antoinette.

Yhtäkkiä kaunis, leveähymyinen brunette ilmoitti luokan takaa että hänkin halusi ottaa aiheeksi Marie Antoinetten. Pyöräytin huolestuneesti silmiäni, mutta herra Thompson ei ollut millänsäkään.
"Hienoa, neiti Krisleigh! Sittenhän voitte tehdä yhdessä! Eihän sinut varmasti haittaa, neiti River?"
"Ei, ei ollenkaan", tokaisin punastuneena. Hienoa, nyt minun pitäisi oikeasti tutustua johonkuhun. Olisin ehkä voinut vielä selvitä tästä kouluvuodesta, jos minun ei olisi tarvinnut olla muiden kanssa tekemistä.

"Moikka, mä oon sun pari. Marie Antoinette on ihan älyttömän siisti, kiitti että teet sen mun kanssa!" tyttö sanoi ja veti tyhjän tuolin vierestäni istuen sille. Nyökkäsin nielaisten. "Ainiin. Tota, mun nimi on Grace."
"Celia. Hyvä kuulla, että valittiin juuri oikea tyyppi. Millon me tätä tehdään?" utelin ja yritin hymyillä. Luoja, Grace oli vieläkin kauniimpi näin läheltä. Hänellä oli hentoja pisamia ja ilmeikkäät siniset silmät. Kuin Jumalan lahja.
"Viikonloppuna kukaan ei jaksa tehdä töitä, ja lukusali on tyhjimmillään tiistai-iltaisin. Suosittelen että silloin.".
"Häh, miksi se on juuri silloin tyhjänä?" kysyin. Grace sanoi, että silloin järjestettiin aina musiikkiilta huvilalla vanhemmille oppilaille ja että silloin kun emme olisi tekemässä esseitä voisimme mekin mennä sinne. Nyökkäsin hymyillen. "Kuulostaa hyvältä."

Koulupäivä tuntui sujuvan hieman liiankin hyvin aina lounaaseen asti, jolloin tuli ongelmia. Istuin yksin pöydässä tökkien haluttomasti salaattiani haarukan piikeillä kun hurmaavasti virnistelevä jätkä istui eteeni. Hän katseli panikointiani hetken hieman huvittuneena, mutta tuijotti sitten perääni kummastuneesti kun nousin tulipunaiseksi muttuneena pöydästä ja vein äkkiä kaikki asiani linjastolle. Mutta se jätkä seurasi mua aina koulun ulkopuolelle, jossa se vetäisi tupakka-askin taskustaan ja tarjosi mulle. Se rautainen katse iski muhun kuin salaman lailla ja jähmetyin välittömästi. Ihan kuin sen jätkän simät olisivat olleet hetken kokonaan mustat... ei kuvittelin vain.

"Ei kiitti. Mä oon ihan raitis", tokaisin siirtäen katseeni maahan. "Voit viedä vittu ruhos muualle, ei tarvi seurata."
Sitä ei ehkä olisi kannattanut sanoa, sillä seuraavaksi löysin itseni vasten vaaleankeltaista seinää heitettynä ja se sama jätkä nosti minut paidanrinnuksista pystyyn. Vein käteni automaattisesti takaraivolle, johon tulisi varmasti suuri mustelma. Päätä alkoi särkeä, enkä voinut kuin vain kauhulla odottaa mitä tuntematon poika keksisi seuraavaksi.

"Dennis, jätä tyttö rauhaan", sanoi tuttu ääni. Olin kuullut sen matematiikan tunnilla. Jonathanilla ei olisi voinut olla parempaa ajoitusta. Käänsin kiitollisen ja huojentuneen katseeni poikaa kohti, vaikka en kyllä fyysisesti tuntenut oloani yhtään rennommaksi. Tilanne hermostutti.
"Miksi vitussa jättäsin?" minuun käsiksi käynyt jätkä kysyi mutta irrotti silti kauluspaitani rinnuksista hieman hämmentyneenä. Jätkä - jota oli kutsuttu nimellä Dennis - tunsi selkeästi Jonathanin ja tuon vierellä seisovan näppärän näköisen tytön.
"Etkö sä tiedä?" Jonathanin vierellä oleva vähintäänkin yhtä pellavapäinen tyttö kysyi silmät suurina Dennikseltä.

"Tuo on se kahdeksas. Käärmeenkantaja."