Menneisyyteen pukeutuneena

Luku 2

Samara

Asepajassa tuli lämmittää ilman sietämättömäksi. Tulet leiskuvat uunien ovien välistä ja huone täyttyy harmaasta savusta. Haju on kolmenkymmenen hikisen ja haisevan miehen tuottamaa. Kipinät lentelevät työkaluista ja ne kolahtelevat rautaisia miekankärkiä vasten.

 Kävelemme huoneen poikki. Minua ei uskalleta jättää aseiden pariin, vaan pääsen muiden naisten luokse tekemään vaatteita.

Huoneeseen valuu höyryä edellisestä huoneesta ja seiniä pitkin kulkee pieniä ruskeita noroja. Aivan kuin astelisi tehtaalle. Naiset istuvat tarkasti säädellyissä jonoissa ja suurin osa heistä on nuoria lapsia. Heidän hauraat kätensä ovet verillä neulan pistoksista. Vaikka he eivät ole meidän Madran kansaamme, näky kuvottaa ja saa melkein hapot nousemaan ylös.

Ruskeiden housujeni leveät lahkeet ovat kuran ja veden kostuttamat. Usealla naisella on vain toppi päällään ja silti heidän otsiaan pitkin valuvat suolaiset helmipisarat.

 Minut ohjataan tyhjälle paikalle ja pakotetaan istumaan. Käteeni annetaan neula ja silkinpehmeää kangasta. Heilautan lettini olkani yli myötäilemään selkääni. En voi irrottaa katsettani huoneen nuorimmista. He eivät voi olla vankeja ikänsä puolesta. Heidät on lähetetty kotoaan työskentelemään miehelle, joka paskat heistä välittää.

Vartijat asettuvat oven ulkopuolelle ja sulkevat oven perässään. Katselen ympärilleni etsien savun ja harmauden keskeltä kameroita, mutta en näe yhtäkään. Nousen seisomaan hitaasti ja pidän käteni kylmällä rauta pöydällä. Yksi seinä on täynnä suuria ikkunoita, joista olisi mahdollista nähdä ulos, ellei niitä olisi suojattu valkoisella muovilla.

 En ymmärrä, miksi en voi kutsua voimiani. En edes tunne sitä sisälläni. Ajatus niiden menettämisestä karmii.

" Kuulitteko siitä Madran vangista?" Sanat kaikuvat korviini seinän takaa. Kävelen hieman lähelle. Rakastan kuulla huhuja itsestäni ja nauraa, miten väärässä ihmiset voivatkaan olla. Ovi on hieman raollaan ja äänet kuuluvat miesten työpajasta. " Kuulin, että mies vietiin valtiaan palatsiin. On vain ajan kysymys, milloin hän ilmestyy tänne."

 " Olen kuullut, että hän on sinua suurempi ja lihaksikkaampi. Yksi silmä on puhjennut ja valkoinen kuin lumi. Vain hänen kasvonsa saavat miehen värisemään."

Katselen käsivarsiani ja naurahdan itsekseni. " Hän voisi olla meidän menolippumme täältä. Olen myös kuullut, että hänellä olisi kaksi siskoa. Liikenisiköhän yksi meillekin?" Miehien nauru kuvottaa minua ja saa minut väistymään ovelta. 

Huomaan yhden pienistä tytöistä tuijottavan minua ja piilottavansa katseensa. Hymyilen ystävällisesti ja kävelen hänen vierelleen. Kyykistyn hänen tasolleen ja tämä katsoo minuun suurilla taivaansinisillä silmillään. " Missä ovat vanhempasi?" Huomaan hänen silmiensä väreilevän ja muuttuvan kosteiksi.

Tyttö pyyhkii likaisilla käsillään kasvojaan ja saa silmänsä punoittamaan. "Jäivät kotiin." Nostan hänen leukaansa ja annan hänen nostaa katseensa minuun. "Meidän on saatava sinut takaisin kotiin. Lupaan sen sinulle." Tyttö hymyilee minulle särkyneesti ja siirtää vaaleat hiuksensa korvien taakse. Hänen kaulallaan on kaksi valkoista arpea. "Haluaisin vielä kerran nähdä äitini silmät ja kuulla isäni nauravan." Hänen äänensä on hellä ja sydäntä särkevä. Irrotan otteeni tytön kasvoista ja nousen seisomaan hänen yläpuolelleen.

 "Anna minulle aikaa, niin teen sen. Saat kuulla isäsi nauravan ja äitisi silmät, joista putoilevat ilon pisarat." 

 " Olen Lillian." Tyttö puhuu kuiskaustakin hiljaisemmin ja melkein katkaisee niskansa katsoessaan yläpuolelleen. " Olen Samara." Hänen kasvoilleen leviää värisevä hymy. Katson ympärilleni ja näen monia muita hänen kaltaisiaan nuoria, jotka istuvat betoni huoneessa.