Menneisyyteen pukeutuneena

Luku 4

Ezra

Astelen temppeliin haarniskani suojelemana ja huomaan rimpuilevan rähjäisen tytön paikallaan. Hänen poskensa ovat kapeat ja kasvoista on imetty elämä. Hän näyttää riutuneelta ja epäpuhtaalta. Valkoiset hiukset ovat lian multaamat sekä sotkuiset. Sormet kopisevat luisina tuolia vasten. Hänen kasvoillaan komeilee suuri rykelmä punertavaa ihoa, jonka alkuperästä minulla ei ole harmaintakaan aavistusta. Silmien alla on tummat silmänaluset, jotka kielivät pitkistä sekä raskaista öistä.

" Hyvä. Ehkä voimmekin jo aloittaa?" Käännyn katsomaan vierelläni seisovaa Zionia, joka pitää kättään suurella katkaisimella. Mies nyökkää hitaasti ja hänen lihaksensa ovat jäykistyneet. Valot sammuvat ja tyttöön kohdistuu vahva valkoinen valon lähde. Hän tirskahtaa ja aukaisee suunsa. " Tiesin, että osaatte olla dramaattisia, mutta tämä... eiköhän tämä ole vähän liian dramaattista?"

 Sanat kulkevat korvasta toiseen, kuulumattomiin ja ravistan huomaamattomasti päätäni. Kuin saadakseni hänen äänensä päästäni. " Mikä on olonne Samara?" Hän ei halua edes katsoa suuntaani ja hymähtää vain. Hänen läsnäolonsa kuvottaa minua yhtä paljon kuin häntäkin. Hänellä on päällään rähjäiset ruskeat housut, jotka olivat hänellä, kun viimeksi tapasimme. Valkoinen toppi on rähjäinen. Veri pisaroiden turmelema.

Kävelen kädet selkäni takana vangin luokse ja pakotan hänet katsomaan silmiini. " Älä tee tästä vaikeaa, kultaseni." Hän murisee kuin jokin eläin. Kuinka huvittavaa.

Pidän vieläkin käteni hänen leuallaan, vaikka hän yrittääkin kovasti pyristellä otteestani. Tällä kertaa minä olen niskan päällä. " Ensimmäisenä olisi mukavaa tietää, miten sait voimasi ja miten menetit sen ainoa asian, joka tekee sinusta erityisen." Hän hymyilee hampaillaan ja tämän jälkeen sulkee suunsa valkoisiksi ohuiksi viiruiksi. Vilkaisen Zionia, joka vetäisee katkaisinta.

Huuto riipii korviani ja saa temppelissä kaikumaan. Hän lopettaa äkisti ja ähkii hikisenä. Hänen kaulansa on hiestä märkä ja ne valuvat hänen rintakehälleen. Hän kurkistaa valkoisten hiuksiensa takaa ja huomaan naisen katsovan minua alentavasti. Uusi katse Zionin suuntaan ja sama homma alkaa uudelleen.

Viidennellä kerralla hän ei huuda vaan puristaa hampaitaan yhteen. Leuat kiristyvät ja suonet pullistelevat käsivarsista. Hänen vartalonsa tärisee tasaiseen tahtiin ja hänen alahuulensa värisee kuin kylmyydestä. Samara todellakin taistelee vastaan. " Sinuna todellakin puhuisin." Hän kohottaa vihreät silmänsä, joissa kultaiset hiput leikkivät, minua kohden. "Se on ollut minulla syntymästä saakka. En tiedä, miksi sen sain tai miksi sen menetin." Hänen äänensä on melkein kuulumatonta ja henkeä haukkovaa.

" No sehän oli helppoa."

Tunnen leveän virneen leviävän kasvoilleni, kun tytön viiru silmät tuijottavat omiini herkeämättä. " No sitten varmaankin seuraavaan. Mitä olette suunnitelleet meidän varallemme? Mikä pitää kansanne hengissä sairauden aikana?" Tyttö naurahtaa kivuliaan naurun ja katsoo minua kulmakarvojensa alta. Hänen leukansa on painuneena melkein rintakehään kiinni.

" Voi kuulkaas teidän korkeutenne. Meidän tukenamme on kansa, joka uskoo meihin tämän kaiken keskellä. Teidän lukunne nousevat vain vuosivuodelta korkeammalle ja miksiköhän? Kukaan teidän pikkusormen heristelijöistä ei jaksa tehdä asialle mitään. Niin ja se, mitä meillä on teidän varallenne. Muutenkin olen ollut seinien suojaama jo parisen vuotta. En tiedä sairaudesta paskaakaan." Voiko hän nauraa yhtään korvia vihlovammalla tavalla? " Odotatte vain hetken. Näette varmasti pian." Ennen kuin ehdin nostaa kättäni ylös, kuulen tutun äänen kajahtavan takanani.

" Poikani tulisitko mukaani? Ja vartijat, veisittekö tytön länsi siipeen?" Vartijat nyökkäävät ja minä käännyn isääni kohden. Hän viittoo minua käytävälle ja minä tottelen häntä. Tätä miestä ei halua suututtaa.

Olemme kävelleet isäni työhuoneeseen, jonka suuri pöytä on asetettu verhojen peittämän ikkunan eteen. Hän istahtaa ja asettaa jalkansa suorina pöydälle. " Istu poikani." Saappaani kopsahtelevat kivilattiaa kohden, kun kävelen pöydän edessä olevalle tuolille. Se on hieman pieni ja minun on ahdettava ahterini siihen.

" Sinun on ostettava uusi tuoli, isä." Käännän katseeni ylös samalla, kun yritän asetella itseäni penkkiin. " Se on vain merkki siitä, että kasvat ja voimistut. Tai sitten, että tarvitset lisää liikuntaa."

 " Uskon, että sinulla oli minulle asiaakin, kun raahasit minut tänne asti. Et päästä ihmisiä usein tänne. Enkä usko, että olen tullut tänne vain haukuttavaksi." Hän nyökkää ja ristii kätensä, jotka pamahtavat pöydän tasoa vasten. Jalat putoavat maahan ja hän nojautuu lähemmäksi kuin kuiskatakseen.

" Uskon, että olen löytänyt keinon, jolla saamme Kalmaran kansan todellakin puolellemme." Pääni kallistuu ihmetyksestä, mutta samalla olen iloinen siitä, että ongelmaamme on keksitty jokin vastaus.

Pystyn näkemään kurtistuneet kulmakarvani silmieni yläkulmassa ja tunnen leukani kiristyvän. " Toivon, että tämä on meille jokaiselle sopiva vaihtoehto." 

 " Sinun luulisi jo tietävän Ezra, että Valtiaan on tehtävä päätöksensä kansansa puolesta. Hän ei ajattele itseään tai läheisiään."

 " Mitä oikein tarkoitat tuolla?" Isäni haroo sormillaan siistittyä partaansa ja väläyttää täydellistä hammasriviään. " Sinä nait sen tytön. Menet naimisiin Madran Valtiaan tyttären, Samara Esme Ciardhan kanssa."

Leukani loksahtaa auki isäni sanoista ja tunnen, kuinka käteni pamahtaa isäni kynäkotelon viereen. Pöytä värähtää ja kuppi vierelläni kaatuu. Nopeasti kuitenkin nykäisen käteni pöydältä ja asetan ne nyrkiksi pöydän alla. Henkäisen syvään.

" Mutta isä. En ymmärrä ollenkaan, miten tämä asia voi auttaa meitä milläkään tavalla. Hän on murhaaja. Madran Uhma sekä ennen kaikkea lapsi. Pelokas, pieni lapsi." 

 " Kansamme tuntee olonsa uhatuksi viruksen uhatessa. Lapsia, nuoria, aikuisia sekä vanhuksia kuolee tähän maata riivaavaan yskään. Virus iskee huomaamatta ja emme vieläkään ole keksineet, mikä pysäyttää nämä kauhun vuodet. Onneksi kuitenkin asia on vielä melko harvinainen. He kuitenkin luulevat, että Madralla on vastaus heidän ongelmiinsa ja jos me olemme yhtä Madran kanssa. Tällaista naimakauppaan on harrastettu jo vuosisatoja ja sen vaikuttavuudesta ei voi kiistellä." Isäni nousee seisomaan ja aurinko tekee hänestä vain mustan siluetin, jolla on kullan väriset reunukset.

Hänen äänensävynsä on voitokas ja vangitseva. " Saamme kansan puolellemme. He huomaavat meidän kaikkien toimivan sopusoinnussa. Annamme kuitenkin heidän lopulta nähdä heidän oikean puolensa. Saamme lopulta heidänkin väkensä ymmärtämään Madran kauheuden, ja sota meidän välillämme saapuu päätökseensä. Sinun vain täytyy naida se tyttö. Keksimme tietenkin keinon, jolla sen ei tarvitse olla lopullista." Tunnen, kuinka pala juuttuu kurkkuuni ja pysäyttää kaikki aikeeni puhua.

Tämä on absurdia, typerää, päätöntä ja kaiken lisäksi aivan helvetin kaukaa haettua.