Bussi numero 13

Luku 4: User394

Riuhtaisin kuulokkeet pois korvistani voimalla. Svengaava jazz tuntui ainoastaan ahdistavalta yhdistettynä aavemaisiin hahmoihin, joita bussissa oli minun lisäkseni. En voinut päästää irti kuulokkeiden johdosta, vaan puristin sitä kaikin voimin. Bussissa oli niin hiljaista, että pystyin kuulemaan yleensä niin tauhoittavan melodian kaikuvan sen seinistä. Olin aivan kauhuissani. Mitä pidempään puristin kuulokkeitani, sitä enemmän minua heikotti. Lopulta päästin niistä irti. Yhtäkkia bussi tuli tiukkaan mutkaan. En ollut valmistautunut, joten retkahdin ikkunaa vasten kuin räsynukke.Kuulin puhelimeni kalahtavan vasten kovaa lattiaa. Se hajosi. Akku lensi yhteen suuntaan, takakansi toiseen ja näyttö hajosi tuhannen päreiksi. Vasta sitten tajusin, että olisin voinut soittaa apua. Nyt se kuitenkin oli liian myöhäistä. 

Kuulin korkokenkien korkojen kopisevan lattiaa vasten. Odotin, että kenkien omistaja ohittaisi minut, mutta niin ei käynyt. Kaunis nuori nainen polvistui lattialle aivan penkkini viereen. Katsoin häntä herkeämättä. Hänessä oli jotain, mikä oli täysin saavuttamattomissani. Ehkä hänen elegantti olemuksensa johtui huolellisesti hoidetuista kynsistä, joita peitti mattamusta kynsilakka, tai yksinkertaisesti siitä, miten arvokkaasti hän kannatteli itseään. Sulavasti hän nosti kolmesataa euroa maksaneen Samsungin puhelimeni lattialta ja epäröimättä heitti sen ulos ikkunasta.

Meinasin protestoida. Olinhan säästänyt puhelinta varten kaikki kuukausirahani, sekä kesätyöstä saamani palkan! Sanat eivät vain muodostuneet. Tuijotin ikkunaa, josta viimeinen yhteydenpitovälineeni bussin ulkopuolelle oli hetki sitten kasonnut, samoin kuin viimeiset toivonrippeeni ulospääsystä. En voinut olla huomaamatta, miten lasi oli pirstoutunut, mutta hetkeä myöhemmin se oli taas kokonainen. Se vahvisti epäilykseni siitä, etten enää koskaan näkisi ulkomaailmaa. 

Käsi vapisten kosketin lasia. Pystyin näkemään kaupunginteatterin, jonka ohi kiisin bussin mukana. Olimme menossa kohti keskustaa. En voinut olla ajattelematta, ottaisiko bussi jonkun kyytiin sieltä. Sille tosin ei ollut kovin paljoa aikaa, sillä torikin ohitettiin vilauksessa. KAtsoin tavallisia ihmisiä, jotka kulkivat kadauilla ostoskassit käsissään, autuaan tietämättöminä bussin olemassaolosta. 

Painoin otsani aivan kiinni kylmään ikkunaan. Räpyttelin silmiäni, etten olisi alkanut taas itkeä. Tunsin jääkylmän kosketuksen vaatteidenikin läpi olkapään kohdalla. Käännyin katsomaan vain huomatakseni, että se lumoavan kaunis nainen, koka oli heittänyt puhelimeni ulos ikkunasta vasta vähän aikaa sitten, istui vieressäni lohduttamassa minua. Maailmasta oli kadonnut kaikki mahdollinen järki. En voinut paeta, joten päätin, että maassa maan tavalla, tai, no, bussissa bussin tavalla.