Bussi numero 13

Luku 3: YxTyyppi

Lamaannuin lähes täysin tajutessani, ettei tästä aavemaisesta ja kammottavasta bussista pääsekään enää pois. Aloin ensin kiljua täysillä niin kovaa ja korkealta kuin pystyin, mutta kun lopulta tajusin, ettei se hyödytä mitään, purskahdin vain itkuun kuin pikkulapsi. Aloin katua syvästi sitä, että astuin bussiin. Eihän tämän bussin alun perinkään pitänyt olla se, jolla tavallisesti matkustin. Normaalisti matkustin bussilla numero 16. Kyselin itseltäni vain yhtä ja samaa kysymystä. Miksi tein tämän? Miksi astuin kyytiin? Miksi en odottanut? Miksi en olisi vain jäänyt kotiin nukkumaan? Minut valtasi täydellinen pakokauhu.

Kun selvisin pahimmasta järkytyksestä, päätin, että kun tilanne nyt oli niin hyvä tai huono kuin oli, voisin kenties jopa yrittää keskustella jonkun samassa bussissa istuvan matkustajan kanssa. Toisaalta mielessäni kummitteli ajatus siitä, kuinka nuo muut ihmiset olivat tänne joutuneet. Olisiko kenties mahdollista, että muutkin matkustajat olisivat tietämättään astuneet bussin kyytiin pääsemättä enää koskaan pois? Matkustajista jokaisessa oli jotakin aavemaista. Myös heidän puheensa oli jokseenkin outoa, he puhuivat hiljaa ja epäselvästi.

Minusta tuntui edelleenkin kammottavalta ajatella, etten pääsisi enää koskaan pois tästä ilmiselvästi kirotusta bussista numero 13. Mutta sitten tajusin, ettei jutussa ole mitään järkeä. Jos kerran olin päässyt bussiin, niin eikö silloin kaiken järjen mukaan, jos maailmassa sellaista koskaan on ollutkaan, pitäisi myös olla mahdollista päästä tavalla tai toisella pois?

Yhtäkkiä järkytyin totaalisesti. Tajusin, että tunnistan erään bussin matkustajista! Käytävän viereisellä puolella, pari penkkiriviä edempänä, istui vanha ystäväni, joka oli kuollut traagisessa onnettomuudessa paria vuotta aiemmin. Tunnistin hänet hänen omaperäisestä hiustyylistään.

Tunsin, kuinka sisälläni alkoi tuntua ahdistavalta. Oli sanoinkuvaamattoman omituista nähdä yhtäkkiä ihminen, jonka kanssa on ensin ystävä, sitten menettää hänet, ja lopulta, pitkän tuskan jälkeen onnistuu hyväksymään asian. Nyt kaikki nuo kamalat muistot tavallaan palasivat mieleeni kaiken allensa murskaavan hyökyaallon lailla. Tässä vaiheessa menetin hallinnan itsestäni täysin. Lysähdin vain syvemmälle penkkiini kuin jokin epämääräinen kasa luuta ja nahkaa. En enää ollut ollenkaan varma siitä, mitä minun pitäisi tehdä.