𝚒𝚝'𝚜 𝚗𝚘𝚝 𝚊𝚜 𝚎𝚊𝚜𝚢 𝚊𝚜 𝚒𝚝 𝚜𝚎𝚎𝚖𝚜//𝚋𝚕𝚒𝚗𝚍 𝚌𝚑𝚊𝚗𝚗𝚎𝚕

21. "Vastaa rehellisesti"

Olli
Kävelen Aila perässäni vessaan. Vedän oven kiinni ja lukitsen sen jälkeemme. Aila on ahdistunut, voin huomata sen. Toivottavasti hän ei nyt mitään paniikkikohtausta saa.

"Syötkö sä normaalisti?" kysyn yhtään sen enempää kiertelemättä. Aila katsoo lattiaa.
"Vastaa rehellisesti" lisään vielä lempeästi, mutta silti tiukasti.  Haluan, että tuo nyt kertoo täysin rehellisesti, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa.
"Mä-" tyttö yrittää puhua, mutta hänen poskellaan valuva kyynel pysäyttää tuon.

Aila
Ääni päässäni huutaa, että en voi kertoa hänelle. Pieni osa ajatuksistani kuitenkin koostuu huolesta. Huolesta, itseäni kohtaan. Vaikka haluankin pois, on Ollista ja muista tullut jo lyhyessä ajassa minulle hyvin tärkeitä. En voisi tehdä niin heille, heistä oikeasti huomaa kuinka paljon he välittävät. Kenelle Aleksi vuodattaisi kyyneleensä Nikon takia? Kenestä Olli tykkäisi? Kenelle Niko selittäisi epäselvistä tunteistaan? Kenen kanssa Tommi leikkisi perhettä vahtiessamme viittä "teiniä"? Kenen kanssa Joonas tekisi lentokoneita Nikon olohuoneen matolla? Kenelle Joel valittaisi englannin tunneilla siitä, ettei osaa tehdä tehtäviä? Näiden ihmisten takia olen selvinnyt kohta viikon. Ilman yksin oloa, viiltelyä, suurempaa stressiä, paniikkikohtauksia ja koulusta huolehtimista. Olen koko elämäni velkaa noille, joten en voi luovuttaa.

Mä kerron Ollille...

"Mä vihaan itteeni" on ensimmäinen lause, jonka saan suustani. Tuonkin sanominen vaati paljon. Onhan se nyt hirveää sanoa se ääneen, vaikka niin olisi jo monta vuotta ajatellut. En ole saanut sitä sanottua ääneen, kymmeneen vuoteen.

"Haluuksä tarkentaa?" Olli pyytää. Mites sen nyt sitten selittäisi.

"Mä oon koko elämäni ollu se "pieni tyttö". Mun lähellä ei haluttu vaihtaa vaatteita, koska ajateltiin et mä tuomitsen. Oletettiin et mulla ei oo voimia tehä tiettyjä asioita, koska mä en muka jaksais. Sit ku murrosiässä kroppa alko muuttuu, se sattu. En ollu enää se pienikokosin, johon olin tottunu. Aloin syömään vähemmän, et pääsisin takas siihe, mihin olin tottunu. Taisin sit viiä asian liian pitkälle ja nyt ollaa täs" lopetan pitkäksi muuttuneen puheenvuoroni. Minä tein sen. Kerroin asian, jota lupasin kantaa vain itselläni hautaan asti. Se hauta olisi voinut tulla vastaan aika pian.

"Mä oon ylpee susta kun kerroit, mut sä tiiät mitä mä aion tehä" Olli vastaa minulle.

"Kerrot jätkille ja pakotat mut syömään"

—————
Sanoja: 340
En tiiä oonko ihan tyytyväinen tähän lukuun. Teksti on jotenkin tönkköö ja en saanu sitä kirjotettua vapaasti vaan piti vähän pakottaa, mut halusin julkasta teille tänään uuden, joten joo. Enkä oikeen tykkää vaihtaa näkökulmas kesken luvun, mut koin sen tarpeelliseks tässä tapauksessa.