𝚒𝚝'𝚜 𝚗𝚘𝚝 𝚊𝚜 𝚎𝚊𝚜𝚢 𝚊𝚜 𝚒𝚝 𝚜𝚎𝚎𝚖𝚜//𝚋𝚕𝚒𝚗𝚍 𝚌𝚑𝚊𝚗𝚗𝚎𝚕

10. "Mul on onneks kaks veljee"

Aila
"Aila haluuksä jotai syötävää?" Joonas kysyy keittiöstä. Taisin jämähtää paikoilleni. Kaikki muut kävelivät keittiöön.
"Ei kiitti, söin jo kotona" vastaan mahdollisimman kohteliaasti.
"Missä vaiheessa? Sähän olit vartin päästä koulun loppumisesta siä kahvilas ku soitin?" Olli kyseenalaistaa vastaustani. Vittu kun tyyppi vahtaa ku joku haukka.
"Mä otin sellasen valmiskolmioleivän jääkaapista ja söin matkal" keksin mahdollisimman nopean selityksen. Onnekseni selitys meni läpi ja Olli näytti nielevän sen. Huh, oli taas hetki lähempänä helvettiä.

—————

Aika kului nopeasti ja pian huomasinkin kellon olevan lähempänä kymmentä. Saatanalliset huudot tulee taas, kun pääsen kotiin.
"Mun pitäis varmaa lähtee kotiinpäin" totean ja muutkin huoneessa olevat alkavat jotain mumista kotiinlähdöstä.
"Aila mennäänkö samaa matkaa?" Olli kysyy, kun olen pukemassa kenkiä jalkaan.
"Joo mennään vaan" vastaan tuolle, kuin se olisi jokin itsestäänselvyys. Okei niinhän se onkin.
"Kiva" hän vastaa ja kääntyy kohti jalkojansa sitomaan kengät.

Seison paikallani odottamassa Ollia ja katson kun tuo solmii kengännauhojaan. Hän on nopeasti valmis ja ponnahtaa ylös nopeasti. Niin nopeasti, että säikähdän ja horjahdan taaksepäin. Laitan nopeasti kädet pääni taakse suojaksi, etten lyö päätäni. Kaadun suoraa lattialle selälleni ja tunnen kaikkien katseet itsessäni. Tunnen myös jyskyttävää kipua päässäni, jonka takia avaan silmät ja otan kädet pois pääni takaa. Käteni on täynnä verta.

"Aila, ooksä kunnossa?" Olli huudahtaa ja ryntää viereeni.
"Ihan ok vähä huono-olo vaa" vastaan ja äänestäni voi kuulla selvästi, että valehtelen. Olli katsoo minua epäuskoisesti. Käännän katseeni muihin, he seisovat puolikaaressa eteisen suuaukolla. Heidän naamoillaan on huolestuneet ilmeet.
"Aila, pitäiskö mennä päivystykseen?" Joonas kysyy. Hänenkin äänestään voi kuulla huolestuneisuuden.
"Ei tartte, kyl mä pärjään" vastaan ja kuulen muutaman ärsyyntyneen tuhahduksen poikien suusta.
"Jos mä saan saattaa sut kotii asti, sit suostun" Olli esittää vaatimuksen. Pyöräytän silmiäni dramaattisesti, mutta päätän suostua, koska en minä nyt päivystykseenkään halua.

Hetken kuluttua olemme jo lähellä kotiani ja sykkeeni nopeutuu varmaan kahteensataan. Jos äiti ja isä ovat humalassa, Olli saa tietää mahtavista perheoloistani.
"Se on tää" vastaan ja osoitan taloamme, jota kuvailin jo aikaisemmin.
"Saatanko sut sisälle asti vai pärjäätkö yksin?" Olli kysyy edelleen hieman huolestuneena.
"Joo kyl mä pärjään, jos tarviin apuu nii mul on onneks kaks veljee" sanon ja naurahdan vähän lauseen lopussa. Olli päästää minusta irti ja sanoo heipat. Otan muutaman askeleen ovelle, jonka jälkeen avaan sen.

"Aila, missä vitussa sä oot ollu!?"

—————
Sanoja: 371
Heissan! Taas kerran pyytelen anteeksi etten oo kirjottanu. Ja tän luvun teksti on jotenki tosi tönkköö mutta en nyt jaksa kirjottaa uuestaankaan:b