Ginga Densetsu Sirius

Luku 9

Sirius 
(Tietty :P)

Kaikki söivät punertavassa auringonlaskussa. Ruoka maistui hyvin, mutten uskaltanut lähteä kuitenkaan paikalta, jos sattumalta joku tapettaisiin taas. Fuji ei oikein syönyt ja se hiukan huoletti minua. Hän on muutenkin ollut etäinen, mutta nyt yritin vain keskittyä painamaan mieleeni jokaisen joka lähtee paikalta ja minne päin he lähtevät. Ensimmäisenä paikalta poistui Sasuke ja hän lähti länteen, auringon laskua kohden. Meni hetki ennen kuin seuraava, Orion, nousi ja jatkoi matkaansa rinnettä ylöspäin, päinvastaiseen suuntaan kuin Sasuke. Armeijassa on kuitenkin aika paljon sotureita, joten oli haastavaa seurata jokaisen liikkeitä. Paikalta seuraavan tunnin aikana lähtivät Tesshin, Shiro, Gin, Izou, Andy, Bon, Rei, Fuji, Hatsu ja selvästikin kaikki loputkin, koska oli tullut jo pimeää ja huomasin vasta nyt istuvani yksin pimeässä rinteen juurella. Halusin käydä jälleen Rigelin haudalla, mutta epäröin suuresti viime kerran jälkeen. Päätin lähteä rinnettä ylös. Tuuli puhalsi voimakkaasti rinteen päältä ja se toi mukanaan epämiellyttävän hajun. Tunnistin hajun heti. Juoksin niin nopeasti kuin pääsin mäen huipulle. Ei tämä voi olla todellista. Haju oli verta, eikä kenen tahansa, vaan Herra Ginin! Ginin ruumis näytti täysin samalta kuin aikaisemmatkin ruumiit. Veriseltä, ja raadellulta. Nyt en voinut paeta. Kävelin hoiperrellen Ginin ruumiin luo, istuin maahan ja vuodatin kyyneliä, jotka muuttuivat pian vereksi. Paratiisin rakentajan, suuren soturin Ginin elämä oli tullut päätökseen. Kunnioitin Giniä suuresti ja ajattelin kaivaa haudan tälle vuodattaen vain suuria kyyneliäni. Se olisi vähintä mitä voisin tehdä. Tällä samalla hetkellä muutuin. En ollut surullinen, olin vihainen ja katkera tästä kaikesta! Aloin kaivamaan hautaa Ginille, ajatellen samalla etsiväni vain Orionin ja päästäväni kaiken vihani ulos. Tiedostin muuttuvani todella aggressiiviseksi, mutten voinut sille mitään. Sain pian haudan kaivettua ja laskin Ginin sinne. Oli pakko pitää hiljainen hetki kaatuneelle soturille. Sain vihani tukahdutettua hetkeksi siinä tilanteessa. Sen jälkeen lähdin pää painuksissa pois. Suru muuttui pian taas vihaksi. Hengitykseni tahti kiihtyi kokoajan, ja kävely vaihtui pian juoksuun. En keskittynyt ollenkaan mihin olin menossa, halusin vain kostaa Orionille. Raivoni laantui kuin salamaniskusta huomatessani varikset lentämässä taivaalla vähän matkan päästä. Varisten raakunta havahdutti minut ja suuntasin niiden suuntaan. Tielläni oli paljon puita, oksia, puskia ja risuja. Ei ollut ihan helpoin tie. Lopulta muutaman puskan ja puuhun törmäyksen jälkeen saavun vihdoin lähemmäs varisten naurua, joka kuulostaa itse kuoleman pahaenteiseltä naurulta. Silmäni olivat jo tottuneet pimeään. Nenääni kantautuu tukahduttava haju ja näen, kun kiveä vasten makaa Yamabiko! Yamabiko ei kuitenkin hengitti yhä, toisin sanoen olin keskeyttänyt tekijän (aikavarmasti Orionin) aikeet! 
"Yamabiko? Oletko kunnossa, mitä tapahtui?" Kysyin hieman varoen.
"Se hyökkäsi takaa.. Battōgalla.. En ehtinyt puolustautua." Yamabiko läähätti ja hengitti muutenkin todella raskaasti.
“Hae joku! Hae Herra Gin, Akame, Ylipäällikkö, ihan sama kunhan haet jonkun, joka on lähettyvillä. Ne ovat jo täällä, tappavat kaikki!” Yamabiko jatkoi hengittäen raskaasti.
“Hyvä on, hyvä on! Sinnittele siihen asti, kunnes palaan!”
Lähdin nopeasti etsimään, jotakuta joka vain olisi lähellä. Juoksin samaa reittiä takaisin, saavun pian Ginin haudan luo, mutta joku istuu siellä jo. Juuri hän, jota en halunnut nähdä. Orion. Orion nosti päänsä ylös ja tärisi vihasta. 
"Mitä hemmettiä mä oon tehnyt?" Orion sanoi hiljaa ja ääni väristen. 
"Kerro Sirius!" Orion komensi. Orionin sanat jäivät mieleeni. "Mitä hän on tehnyt" toistin mielessäni. Mitä hän tarkoitti sillä? Mitä hän on tehnyt minulle, vai mitä oli tehnyt Ginille, Kurotoralle, Yamabikolle ja jopa omalle veljelleen?
Orion seisoi vaiti. Hän tuijotti vain minua ja minä tuijotin häntä. Tuntui siltä, kuin olisimme jäämässä siihen seisomaan loppu yöksi. Kuun valo takanani valaisi Orionin ilmettä. Hän ei oletettavasti tiennyt mitä tehdä. Hyvä vain, en minäkään. Tilanne alkoi tuntua hieman jopa kiusalliselta. Orion tuskin liikkui. Seisoi vain. Hiljaisuuden keskeytti todella kova tuskallinen huuto. Se havahdutti meidät molemmat. Oli kuin olisimme unohtaneet kaiken välillämme ja lähdimme juoksemaan nopeasti ääntä kohti. Huolestuin juostessa. Orion on kuitenkin luonnollisesti minua nopeampi, joten hän ohitti minut aika nopeasti, vaikka en minäkään ole mikään hitain. Minua arvelutti hieman mitä tulisi vastaan. Arvaukseni osui oikeaan huomatessani tulleeni samaan paikkaan mihin olin Yamabikon jättänyt. Siellä tämä makasi selällään tassut kohti taivasta kurkku auki revittynä ja maha kokonaan veressä puiden välistä tulevan kuun valossa. Orion tuijotti ystävänsä ruumista vuodattamatta yhtään kyyneliä tai mitään muutakaan, sulki vain silmänsä. Hei, jos Orion oli kokoajan kanssani, kuka tappoi Yamabikon?! Tajusin ja kuulin samalla matalan ja hieman pelottavan naurun jostain ylhäältä. Kehoni hieman vapisi, kun se koira laskeutui puusta ja astui kuun valoon eteeni. Tärisin ja huomaamattani jopa itkin. Orion kääntyi katsomaan koiraa hämmentyneenä. Miten tämä saattoi olla. Koiran valkoinen turkki heijastui näyttävästi kuun valossa.
"Iltaa veli" Shiro sanoi kylmän rauhallisesti hampaat veressä.

729 sanaa :o kuka arvas tän :D ei varmaa kukaa lol. Ei siin täm tekemises meni (kuten varmasti ootte huomanneet) aika helkkarin kauan joten toivottavasti tän tekeminen oli sen arvosta et luette tätä :D 770 sanaa ny ku lopetan tän lol.