Rakkausko sotaa?

Luku 1

Pitelin käsivarttani ja yritin tukahduttaa tuskan aiheuttamat nyyhkäykseni puremalla huulta. Lyhistyin kylmää, mutta turvalliselta tuntuvaa seinää vasten säälittävään asentoon. Istuin hämärällä kujalla ovemme viereisessä seinäsyvennyksessä. Vaikka olin jo tottunut kipuun - silmäkulmastani karkasi kellertävissä katuvaloissa kimmeltävä pisara. Veri tunkeutui paitani ohuen kankaan lävitse. Koitin karistaa viimeisen tunnin tapahtumat mielestäni, onnistumatta siinä. Aina kun koitan olla ajattelematta mitään - tarttua siihen pieneen toivonhiukkaseen, joka pitää minut tässä maailmassa - mieleeni tulvahtaa kaikki ne asiat joita en haluaisi ajatella.

 

En tiedä kauanko istuin siinä, mutta haavan veren tyrehtyminen paljasti, että olin ollut ulkona jo tovin. Ilta läheni jo täydellistä pimeyttä, eikä silloin kannattaisi todellakaan olla ulkoisalla. Mutta yhtä turvatonta olisi palata takaisin sisälle. Jos jäisin tähän seinustalle varjon suojaan, minulla olisi parhaat mahdollisuudet selviytyä yön ylitse.

  

Viime hetket palautuivat mieleeni uudestaan ja uudestaan - aivan yhtä elävästi, kuin kokisin ne tälläkin hetkellä. En enään kyvennyt estämään niitä, joten annoin niiden vallata mieleni.

  

Isä huutamassa äidille. Äiti yrittäen puolustautua. Isä hakkaamassa äitiä esineellä jonka nimeä en edes halua tietää. Minä juoksemassa väliin. Tiedän että isällä on ongelmia vihanhallintansa kanssa - mutta sitä en voi sietää että hän purkaa niitä äitiin, joka ei ole tehnyt mitään väärää. Näen vieläkin silmissäni kuinka minä hyppään heidän väliinsä. Isän pöydältä kaapatun veitsen vilahtamassa tupakansavuisessa ilmassa ja uppoamassa kyynärvarteeni, liukuen piinallisesti rannettani kohti. Sen jälkeen pakenin räsyisestä kodistamme isän vaarallisuutta tihkuvat haukut selkääni kajahdellen.

  

Kaikki muuttui kun pikkuveljeni joutui traagisen murhan kohteeksi viisi vuotta sitten. Isä sekosi totaallisesti ja äiti sulkeutui oman päänsä sisälle. Siitä lähtien olen yrittänyt elättää itse itseni. On hankalaa elää perheessä jonka seurassa ei edes uskalla olla.

Sivulta kantautuva huuto palautti minut todellisuuteen mieleni syövereistä. Koitin kohdistaa katseeni äänen tekijään. Seurasin katseellani talomme - jos sitä voi edes taloksi kutsua - edessä kulkevaa heikosti valaistua kujaa. Suunnilleen kahden auton pituusmitan päästä alkoi toisen talon ankea seinämärivistö. 

 

Vasemmalta kuului lukuisia uhkaavan kuuloisia sanoja, joita en erottanut sen tarkemmin. Liikahdin arvaamattomasti ja osuin vieressäni olevaan metalliseen roskalaatikkoon, joka aiheutti riipaisevan kolahduksen. Hienoa olen paljastanut itseni.

"Tuolla kolahti", möreä miesääni sanoi hälyttävästi, " Cole mee kattomaa. Ei tiiä vaikka saatais pitää vähä hauskaa."

Mitä tuo nyt oli tarkoittavinaan?

Sydämmeni yritti takoa kiivaasti rinnastani ulos. Pidätin hengitystäni ja tunsin hapenoton tarpeen olevan lähellä. Raajani olivat muuttuneet veteliksi ja painauduin karheaa seinää vasten.

Katuvaloon astui mustiin pukeutunut - tai ainakin ne näyttivät mustilta, niin kuin kaikki muukin täällä pimeydessä - poika, joka huomasi minut heti. Hetken vain tuijjotimme toisiamme liikkumatta. Hänen katseensa liikkui silmistäni valkoiseen veren tahrimaan paitaani. Ennen kuin tajusinkaan, poika viittoi minua poispäin puoliksi hajonneelle roskakatokselle.

Tein työtä käskettyä ja kompuroin niin nopeasti kuin suinkin pystyin kujan ylitse katokselle. Poika vilkaisi minua, kääntyi ja viimeinen merkki joka hänestä jäi, oli hänen äänensä "Ei siellä ollu mitään. Varmaan vaan tuuli."

//////

Tää on mun ensimmäinen ihan kunnon tarina, joten oon ihan älyttömän innoissani jatkaa tän kirjottamista ja nähä mitä tästä tulee

hope you like it :))