Rakkausko sotaa?

Luku 5

Väsymys painoi silmiä ja kipu kaikkea muuta. Kehoni vallannut turvattomuuden tunne esti minua vajoamasta uneen, eikä hellittänyt otettaan Colen lupauksista huolimatta. "Kukaan ei satuta sinua, eikä mitään tehdä vasten tahtoasi", hän oli sanonut. Halusin uskoa häntä, mutta kaikesta huolimatta en pystynyt.

Olin käynyt makuulle keittiötä lähimmälle patjalle - joka oli niin laiha, että se oli melkein sama asia kuin olisin maannut kivilattialla -, sillä en viitsinyt vaeltaa huoneen keskelle kuohkealle patjalle, jolta olin herännytkin.

Olin ilmeisesti hukannut kotona pakkaamani kassin, sillä en edes muistanut milloin olin nähnyt sen viimeksi. Oli pärjättävä näillä vaatteilla. Vaalealla veren tahrimalla puolipitkähihaisella ja tummanvihreillä tyköistuvilla farkuilla.

Valo hehkui kiinni olevien luomieni lävitse. Jokin tumma vierähti valon tielle, muuttaen luomeni mustiksi, pimeiksi. Pakonomainen suojeluvaisto räväytti silmäni auki ja hetken kuluttua erotin yläpuolellani kasvot.

"Huomenta prinsessa", henkilö - jonka nimeä en tiennyt, mutta tunnistin hänen kuuluvan poikajengiin - sanoi.
"Mit-" minut jo tempaistiin vyötärötä ylös.

"Katso", poika sanoi kyyristyen tasolleni, "se valvo koko yön, eikä se ikinä valvo ilman hyvää syytä." Seinää vasten lepäsi nukkuva Cole.

"Tunnetko hänet jostain?" poika käänsi silmät minuun.
"En, vannon, en varmasti tunne", sopersin, yrittäen vältellä hätäännystä äänessäni.
"Tunteeko hän sinut jostain?"
"Eeh", pysähdyin itsekin miettimään, "En ole varma."

Poika tuhahti ja kääntyi suunnaten kohti keittiötä. Asunnossa nukkuneet pojat olivat lähteneet ja tilaa valaisi katonrajassa olevasta ikkunasta tulviva valo. Valoa ei ollut paljoa, mutta riittävästi. Hämärimmässä nurkassa oli selvästikin ulko-ovi. Ajatukseni kulkivat nopeasti hieman tokkuraisessa päässäni ja ensimmäinen sana joka mieleeni tuli oli pako. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja kiiruhdin kokeilemaan sen vääntynyttä kahvaa. Kahva oli hyvin ruosunut ja jouduin käyttämään hieman voimaa, jotta sain se painettua alas. Auki! Raotin ovea vähitellen, niin pitkälle että mahduin pujottautumaan ulkopuolelle.

Oven takaa lähti metallinen kierreportaikko. Vedin oven perässäni kiinni niin hiljaa kun vain mahdollista. En saisi herättää mitään huomiota. Astuin ensimmäiselle rappuselle, ja se päästi pienen vinkaisun painostani.Laskeuduin ensiksi rappusia hitaasti, mutta lisäsin vauhtia kun pääsin selvyyteen niiden kestävyydestä.

Rappuskierteen alapää häämötti jo, minun rynnätessä alas. Hyppäsin viimeiset kolme rappusta ja syöksähdin edessäni jatkuvaan pimeään käytävään. Juoksin pelkän vaiston mukana, sillä silmäni eivät olleet vielä tottuneet pimeyteen. En erottanut edes omia jalkojani. Erotin saman äänen jonka ovi oli päästänyt minulla, mutta vain paljon voimakkaampana. Kuuloni ei osottautunut vääräksi, sill' pojan raivostunut huuto vieri käytävän seiniä pitkin: "Sun ois parempi tulla takasin heti tai lupaan nistii sut omin käsin!" rappukosta kuului kiivasta töminää. Kauhunhiki kihosi otsalleni. Hän saisi minut kiinni, aivan varmasti.

Takanani kaikuvat askeleet paljastivat pojan päässeen jäljilleni. Olin mitä luultavimmin maan alla, sillä oli hyvin pimeää, maan viileys huokui luihi ja ytimiin asti ja kivilattia oli märkä katon halkeemien tiputtelemista vesipisaroista.
Juoksin minkä jaloistani pääsin ja käytävä tuntui loputtoman pitkältä. Aloin erottamaan seinät sivuillani. Yhtäkkiä suora käytävä jakautui kahteen suuntaan, oikealle ja vasemmalle. Oikea vai vasen? Askeleet lähenivät, joten päätös piti tehdä nopeasti. Oikea on aina oikea, joten käännyin vasemmalle. Vastaan tuli vain lisää käännöksiä ja yritin laskelmoida reittiäni etten joutuisi takaisin aloituspisteeseen. Uupuneet jalkani huusivat minua pysähtymään, mutta mieleni huusi minua pakenemaan henkeni edestä. Mikä labyrintti tämäkin oli?

Juoksin pitkällä käytävällä aivan hengästyneenä ja olin jo vähällä luovuttaa. Taistelutahtoni palasi kuin minuun olisi vaihdettu uudet patterit, kun huomasin kymmenien metrien päässä häämöttävän oven. Raskaan näköisen oven, jonka raosta pilkisti ohut valokaistale. Valojuova liukui lattiaa pitkin ja suorastaan kutsui luoksensa. Toivonkipinä kerkesi jo roihahtaa tuleen, mutta sammui yhtä nopeasti kun oli syttynytkin. Oven viereisestä nurkasta tuli esiin kookas poika, jonka leveiden hartioiden asennosta välittyvä uhkaavuus ei auttanut tilannetta osaltani ollenkaan. Vain pahensi lisäämällä pelkoa. Suoritin äkkipysähdyksen ja haukoin happeani hengästyksestä, toivottomuudesta ja pelosta.

"Luulitko pääseväsi pakoon?" poika murahti tyytyväisenä itseensä. Pyörähdin ympäri melkein balleriinamaisesti ja jalat alle saatuani lähdin pakoon. Juoksin mielestäni paljon nopeammin kuin aikaisemmalla kerralla. Siitä saa yllättävän paljon tahdonvoimaa kun vaihtoehtoina on; juokse ja elä tai pysähdy ja kuole. Palasin mieleen painamaani reittiä, vaikkakin hätäännyksissäni olin jo unohtanut puolet siitä. Pyörin ympyrää maanalaisessa käytäväsokkelossa. Löysin kuin löysinkin takaisin alkupisteeseen. Parin kulman päästä kierreportaikkoa hidastin, sillä kuulin keskustelua. Kurkistin varovasti nurkan takaa ja erotin kaksi henkilöä. "Missä tyttö on?" ääni sanoi. "Jossain täällä, en ole ihan varma. Likka koitti karata mutta estin ulospääsyn", sanoi selvästi minua jahdanneen pojan ääni. "Et tiedä missä? Minähän käskin sinua pitämään häntä silmällä."

Nojauduin lähemmäs seinää, enkä huomannut seinässä roikkuvaa rautaketjua. Ketju kolahti seinää vasten, jättäen hiljaa kaikuvan kolinan. Henkilöiden päät kääntyivät suuntaani. Sydämmeni hyppelehti kovempaa ja kovempaa. Olin niin huolimaton, etten tajunnut heti seuraavan tapahtuman tapahtumista.

Käsi työntyi suulleni ja toinen kylkiluitteni alapuolelle, nostaen minua ilmaan. Minut raahattiin helposti parin metrin päässä olevan kulman taakse. Kädet painoivat selkäni seinää vasten enkä uskaltanut aukaista silmiäni. Pidätin hengitystä ja odotin rangaistusta. Keskustelleet henkilöt saapuivat äänien perusteella tarkkailupaikalleni. Kaappaajani perääntyi samaan suuntaan.

"Hei Cole säkö täällä kolistelit?" toinen keskustelleista pojista kysyi. "Näitkö sitä tyttöö, Katehan sen nimi oli, eikös nii?"
"Joo, tais vissiin juosta asunnolle", Cole vastasi. "Mennään kattoo", jahtaajani sanoi jo suunnaten kohti kierrerappusia. "Joo menkää vaa, mä käyn kattomas viel tuolta", Cole vastasi.

Kun miehenalut olivat lähteneet, Cole tuli takaisin luokseni. Cole katsoi minua syvästi silmiin ilmeellä jota en osannut tulkita ja huokaisi raskaasti. Hän nosti katseensa kattoon pyyhkäisten kämmenillään otsaansa, kuin ei olisi oannut päättää mitä tehdä. Hän tarrasi olkavartestani ja lähti johdattamaan käytäviä pitkin. "Meidän täytyy lähteä." "Mitä? Meidän? Miksi?" kyselin hämmästyneenä. Kyllä minä tiesin ihan itse sen että minun pitää lähteä, mutta Colen myös? Mitä täällä on meneillään?

Pian saavuimme sille ainoalle ulko-ovelle, jonka jo aiemmin näin. Pysähdyimme sen eteen ja katsoimme taakse, varmistuaksemme ettei kukaan seurannut meitä. Puskimme ovesta ulos ja auringon suora valo häikäisi silmiäni ja tuntui siltä kuin olisin herännyt keskeltä kirkkaita valoja. Oven takana oli noin 2 metrin korkuiset rappuset jotka johtivat maanpinnalle. Kipusin rappuset tuskasta rääkyvillä jaloillani. Seisoimme rappusten yläpäässä, syrjäisellä kujalla. Vedin keuhkot täyteen raikasta ilmaa - niin raikasta kun täältä saastaisesta kaupungista saa. Kuja oli kapeampi kuin kotikatuni, eikä epäilystäkään etteikö se olisi kaupungin syrjäseudulla. Ihmisen kuljettavia reikiä talojen seinissä. Ovia vieri vierekkäin ja osa näytti asumattomalta. Lasittomia ikkunoita oltiin peitetty puulankuilla. Oli niin vapauttavaa olla jälleen maanpinnalla. Rentouduin kaupungin tutusta hajusta, mutta Colella näytti olevan kiire jatkaa.

Yhden korkean talon seinämällä oli ruosteiset tikkaat. Cole asteli päättäväisesti niitä kohti ja kääntyi vilkaisemaan minua: "tule"

"En", vastasin hänelle kivakasti. Miksi minun pitäisi seurata häntä? Cole kääntyi puoleeni ja tuli lähemmäs. "Tulisit nyt."

"Miksi? Miksi ylipäätänsä suojelet minua? Tässä ei ole mitään järkeä", tempperamenttinen persoonani jankutti vastaan. Katsoin hänen meripihkan ja vihreän sekoituksen värisiin silmiin. Katseeni upposi niihin enkä tuntunut saavan tarpeekseni niistä. Ne olivat kauniit. Ei niistä muuta pystynyt sanoa.  "Sun pitäisi tietää jotakin, jotakin tärkeää", Cole melkein kuiskasi. "Se liittyy meidän molempien menneisyyteen..."