Rakkausko sotaa?

Luku 2

Pinnistin kuuloni äärirajoilleen, mutta ei kuulunut ainuttakaan ihmisiin - saati mihinkään elävään - viittaavaa ääntä. Kuin olisin ollut ainoa ihminen maailmassa. Minä vain olin, odotin ja tuijotin edessäni avautuvaan tyhjyyteen. Miten maailmassa vielä olikaan myötätuntoisia, auttavaisia ihmisiä? Tuo poika mitä luultavimmin pelasti juuri henkeni. Ehkä meillä on sittenkin vielä jotakin toivoa.

Silmäluomeni tuntuivat hetki hetkeltä raskaammilta ja ennen kuin huomasinkaan, ne olivat jo painuneet kiinni. Viimeiset sekavat ajatukseni pyörivät pojan ympärillä. Hän tuntui niin kaukaiselta, mutta samaan aikaan jokin hänestä tuntui olevan lähempänä kuin uskoinkaan. Aika pakeni alitajunnastani ja vaivuin uneen.

Hätkähdin hereille kun jäteastiana toimivaa hökötystä kaiveli likainen, pitkäpartainen, kumaraselkäinen mies. Hän ei varmaankaan ollut huomannut minua, sillä kyhjötin varjoisassa nurkassa. Mies ei vaikuttanut tappavan uhkaavalta joten päätin yrittää nousta ylös. Luuloni osoittui vääräksi, sillä heti kun aiheutin liikahduksellani äänen, mies sinkosi hänen kättään lähimmäisen tavaran kohti minua. Minun harmikseni se oli puoliksi haljennut paistinpannu.

Se iskeytyi terävästi vasempaan olkapäähäni ja kipu säteili koko ylävartalooni. Kasvoni vääntyivät kivun irvistykseen ja loin mieheen petomaisen katseen. Mies oli jo kurottamassa uutta esinettä, mutta minä olin nopeampi. Ryntäsin paikalta pois ennen kuin sain lisää ei toivottuja esineitä niskaani.

Kuja oli viileä, vaikka aurinko alkoikin jo häämöttää harmaan pilviverhon takaa, rakennusten kattojen tasolla. Kävelin hetken edes takaisin, mutta tiesin jo mitä minun tulisi tehdä. En voisi piilotella omaa elämääni ikuisesti.

Saavuin talomme ulko-oven eteen ja olin jo vääntämässä kahvasta, kunnes huomasin oven olevan raollaan. Työnsin puisen - kauan sitten hehkeytensä menettäneen oven syrjään ja se päästi tutun, lohduttoman narahduksen.

Pala nousi kurkkuuni haistaessani viinan, eikä suostunut alas vaikka kuinka yritin niellä. Astuin peremmälle ja käteni nousi kuin itsestään suulleni, tukahduttaakseen pelon ja yllätyksen sekaisen henkäisyn. Olin aina asunut tässä, tässä pienessä huonokuntoisessa talossa, joka oli aina ollut minulle koti. Mutta nyt se tuntui täysin vieraalta.

Kymmeniä rikkoutuneita viinipulloja lattialla, joiden sisältö oltiin kumottu ympäri pientä asuntoa. Tavaroita paiskottuna lattialle. Äidin vanhat ja nuhjeentuneet kirjat revittynä sivu kerrallaan. En erottanut oliko paljaiden seinien punaiset läikät verta vai viiniä. Miten en ollut kuullut tämän tapahtumista? Jokin rasahti askeleeni alla ja katsahdin alas. Pikkuveljeni kuva kuluneissa kehyksissä.Nostin sen maasta ja katsoin tarkemmin. Keskelle hänen hymyilevää lapsen naamaa oli vedetty repaleinen viilto.

Se oli viimeinen pisara.

Romahdin henkisesti ja fyysisesti. Polveni särähtivät lasinsirpaleiden hukuttamaan lattiaan ja tunsin niiden painautuvan vaalean ihoni lävitse. En välittänyt enään.

Vaikka veljeni oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, hän oli aina sydämmessäni, enkä voisi ikinä unohtaa häntä.

Annoin kyynelten virrata vapaasti. Päästin ulos kaiken sen pahan jota olin pidellyt sisälläni. Näköni sumentui ja vain itkin. Tuntui kuin olisin kadottanut itseni ja jäljellä oli vain heikko tyttö joka ei pystynyt mihinkään.

Suru, kaipuu, pelko ja viha muuttui hiljaa tyhjyydeksi. Muistin jälleen tilanteeni. Nousin horjahdellen ja astelin olohuonetta kohti. Olisin voinut hävetä silmät päästäni edellistä avautumiskohtaustani, mutta rinnassani oleva musta aukko ei jättänyt varaa muille tunteille. Isä istui olohuoneessa rähjäisellä nojatuolilla. Olin näkevinäni kyyneleen hänen poskipäällään, mutta hän pyyhkäisi sen pois yhtä nopeasti kuin olin nähnytkin sen, mikä se sitten olikaan.

"James!" kaikki tunteeni tiivistyivät tähän hetkeen - raivoon isääni kohtaan - joka pyyhkäisi pelon pois mukanaan. En ollut pystynyt kutsumaan isää isäksi sen jälkeen mitä hänelle tapahtui.

"Mitä on tapahtunut?! Mitä sinä teit?! Mikä sinua vaivaa!" itkun säestämä ääneni huusi.

Vastaukseksi isä hörppäsi viinipullostaan huikan ja paiskasi pullon jalkojensa juureen. Hän nauroi mielipuolisesti lasin särkyessä pienen pieniksi palasiksi, mutta naurun takaa paistoi syvä suru.

''Missä äiti on?!''

Ei vastausta.

''Missä äiti on?!'' kiljuin tällä kertaa kovemmin.

''Lähti'', hän sanoi mitättömästi.

''Kuinka sinä pystyt tehdä näin? Äitillä ei ole rahaa, ei turvaa, ei kokemusta ulkomaailman vaaroista - ellei sinua lasketa'', vedin henkeä ja jatkoin ''Ainoa asia miksi hän ei ole lähtenyt vuosiin, se että hän tietää ettei pysty elättämään minua ilman jotakin rahanlähdettä. Ja sinä olit vain rahanlähde.''

Katsoin häntä mahdottomana. Käännyin kannoillani odottamatta hänen vastausta ja römistelin vanhaan huoneeseeni.

Kaappasin kassini, jonka olin pakannut jo yli vuosi sitten. Tiesin että tämä tulisi tapahtumaan. Kotoa karkaaminen. Mutta en olisi aamulla osannut odottaa että se tapahtuisi tänään.

Pujahdin täydellä vauhdilla ulko-ovesta kujalle. Kuulin isän raivaavan tietään lasin peittämän lattian ylitse.

Sydämmeni laukkasi tuhatta ja sataa, mutten pystynyt lopettamaan juoksemista.