Rakkausko sotaa?

Luku 4

Risaiset tennarini - jotka olivat joskus olleet valkoiset - kajahtelivat halkeilevaa kivitietä vasten kymmenien muiden askelten ympäröimänä. Aurinko hiipui hitaasti taivasta ylöspäin lähennellen sen huippukohtaa. Ilma oli alkanut hieman lämmetä viileän yön jäljiltä.

Aloin vasta nyt ymmärtämään kuinka suuren virheen olin tehnyt. Koitin hidastaa vauhtiani jotta voisin huomaamatta livistää heidän seurasta. Yritykseni huomattiin ja sain terävän potkun akillesjänteeseen takanani kulkevalta pojalta. Ajatus oli muutenkin mahdoton, sillä joka ilmansuunnassa ympärilläni käveli vähintään päätä - jos ei kahtakin - pidempi poika, estäen pakoyritykseni.

Ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa.

Olimme kulkeneet saastaisia ja ahtaita kujia pitkin kaupungin syrjäpuolelle, heidän kotiseudulleen. - tai näin ainakin uskoisin. - Seuraavan kulman takaa vastaan tuli lyhyt ja hieman pyylevä vanha rouva. Hänellä oli nilkkoja hipova mekko ja kovia kärsinyt leuan alle solmittu hattu.

"Laukku tänne tai sattuu", yksi pojista huuhdahti kohdistaen pistävät silmänsä rouvan kyynärvarressa roikkuvaan laukkuun.

Pahaenteiset pojat ja minut huomattuaan - vaikkakin vahvasti epäilen ettei hän edes huomannut olemassa oloani - rouva pyörähti kannoillaan helmat heiluen ja koitti epätoivoisesti paeta paikalta.
Yksi pojista hyppäsi kepeästi parilla loikalla hänet kiinni ja repäisi vanhaa naista voimakkaasti taaksepäin. Muut saapuivat heidän ympärille muodostaen tiiviin rivin. Rouva huusi ja taisteli terhakasti vastaan, mutta näytti olevan tappiolla.

Kaikki viime vuosien tapahtumat olivat jättäneet jälkensä minuun ja ennen kuin huomasinkaan, jalkani kiidättivät minua poikarivin ainoaa lävitsepääsy aukkoa kohti. Siron kokoni ansiosta pääsin piirin sisään heittämällä. Huusin toistuvilla käskyillä heitä lopettamaan, mutta mielipiteeni ei näyttänyt kantautuvan kenenkään korviin.

Riuhtaisin poikaa kauemmas vanhuksesta. Näin vain vilauksen hänen vihaisesta ilmeestään ja vaaleista hiuksista, ennen kuin pojan kädessä pitelemä lasinen kaljapullo pamahti ohimooni.

Maailma pyörähti silmissäni, värit sekottuivat epämääräisiksi ja tähdet tanssivat villisti näkökentässäni, ympäröivät äänet ja ajatukseni yhdistyivät kovaksi huminaksi ja sitten katosi kokonaan. Silmissä sumeni ja viimeinen asia joka mieleeni ennätti oli tunne kädestä joka puristui olkapäähäni. Pimeys valtasi.

Viiltävä kipu kipristeli ohimossani satojen neulojen tavoin. Monen hiljaisen hetken jälkeen uskallauduin aukaisemaan silmäni. Luulin jo olevani sokea, kunnes ymmärsin sen johtuvan pimeästä. Siitä huolimatta valoa oli tarpeeksi, jotta ymmärsin olevani sisätiloissa. Päätin nousta istumaan. Kämmeneni upposivat kuohkeaan mutta kahreaan makuupaikkaani.
Veitsen pyöräytyksen tavoin kipu vihlaisi aijjempaa rankemmin. Kurkustani karkasi tuskan aiheuttama älähdys. Jokin vieressäni liikahti ja sai minut pomppaamaan täysin istumaan, kuin äsköistä kipua ei olisi ollutkaan.
Käsi jalkani vieressä. Nilkka pääni toisella puolella. Jonkun pää lähellä kättäni.

Erotin kymmeniä poikia makaamassa ympärilläni lattialla. Kuorsaten.

Huoneen toisessa päässä olevasta oviaukosta kajasti kelmeää valoa. Nousin seisomaan niin varovasti kuin suinkin pystyin ja suunnittelin reitini sumuisessa päässäni.

Astuin ensimmäisen kehon yli. Hyvä, en herättänyt vielä ketään. Selvisin toisen ja kolmannenkin askeleen.

Harppasin suuren aseleen ja äkäinen murahdus paljasti että olin ikäväkseni astunut jonkun sormille. - Enkai minä nyt niin painava ollut. - Loikkasin eteempäin ja odotin hetken kunnes olin varma ettei hän herännyt.

Huokaisin helpotuksesta kun pujahdin ovesta toiseen huoneeseen. Huojennukseni ei kestänyt sen kauempaa, sillä törmäsin vastaantulijan rintaan. Horjahdin taaksepäin ja kädet tarrautuivat käsivarsiini estäen kaatumiseni.

"Cole, eikös niin?" kuiskasin hämmästyneenä.

"Joo hyss ei herätetä noit", Cole kuiskasi hiljaa takaisin.

Tämä huone oli edellistäkin pienempi ja ulkonäön perusteella se toimi jonkin sortin keittiönä. Pari kaappia seinillä - joiden jokaisten ovet repsottivat vääntyneistä saranoista. Kiikkerän näköinen pöytä jolla oli kymmeniä kaljapulloja ja pari lautasta. Hanakin löytyi, mutta sekään ei näyttänyt kovin houkuttelevalta.

"Toi näyttää aikas pahalta", Cole tokaisi vaimeasti, "sattuuko pahasti?"

Ymmärsin hänen puhuvan päästäni.
"Ömm joo mut se oli pahempi sillon ku heräsin", vastasin miltei äänettömästi

Cole kääntyi avaamaan yhden kaapeista ja otti esille liinan. Hän kääri sen kaksin kerroin, kasteli kylmässä vedessä ja painoi ohimooni.

"Sun kannattais mennä nukkuu."

"Eiei ei, mä häivyn täält paikasta nyt", olin jo kääntymässä vähin äänin.

"Sä et pääse täältä pois ennen aamuu, usko pois", hän mumisi, "eikä noi toiset oo yhtä armeliaita kun minä."

"Miks sä ylipäätänsä suojelit mua?" uteliaisuuteni heräsi uudelleen. Tunsin sanoinkuvailematonta turvallisuutta ollessani Colen lähellä. Olin kuitenkin nähnyt hänet vasta kaksi yötä sitten.

Colen katse siirtyi lattiaan ja hän näytti miettivän sanojaan. Kun hän avasi suunsa, vastaus ei ollut aivan mitä odotin.
"Mee vaa nukkuu"