Rakkausko sotaa?

Luku 3

Olin juossut kaupungin tuhoutuneelle puolelle saakka, joka valtasi suurinpiirtein puolet kaupungista. Istuin massiivisen raunion päällä noin 5 metrin korkuudessa. Rakennus oli vaurioitunut niin paljon etten tunnistanut sen alkuperäistä tarkoitusta. Kiipesin ylös sen rappusmaisia sortumia pitkin, jotka olivat tarpeeksi leveät ja tukevat astumiselle.

Ympärilläni avautuvaa näkymää olisi voinut pitää yhtä hyvin rakennusten hautausmaana, kuin linnoituksena. Näky sai minut haukkomaan henkeäni järkytyksestä ja lumoutumaan uskomattomasta kauneudesta. Aurinko paistoi vinosti länsiporteilta, maalaten haljenneille kivenlohkareille satoja kultaisia juovia.

Maiseman sykähdyttämänä huomasin hetken päästä parin murtuneen talon takaa kääntyneen poikajengin, mutta liian myöhään, sillä he huomasivat minut ensin. Paniikki kiri selkärankaani pitkin tajutessani että ainut alaspääsyreitti johtaisi suoraan heidän eteensä. Hyppääminen olisi nopein vaihtoehto, mutta parhaimmassakin tapauksessa murtaisin ainakin yhden raajoistani.

Suunnitelmani päätöksenteolle ei jäänyt aikaa, kun täysi-ikää lähentelevä poikalauma lähestyi kiivasta vauhtia, katseet naulittuna minuun. Olin nyt yksin ulkomaailmassa, enkä voisi vain juosta kotiin piiloon kaikkea pahaa. Jäin kauhun kangistamana istumaan ja tuijottamaan, kuin odottaisin heidän hyökkäävän petoeläinten tavoin.

Jokainen heistä oli pukeutunut pikimustiin vaatteisiin ja vetäneet huput päälaelleen peittäen hiuksensa - jos heillä edes oli hiuksia. He loikkivat ketterästi kivenmurikoiden halki ja osa asteli matalien muurien päällä. Erotin käärittyjen hihojen alta tatuointien peittämät käsivarret ja liu'utin katseeni mustien huppujen ympäröiviin kasvoihin. Koitin tulkita heidän epäilyttävien virneiden takana piileviä ajatuksia, mutta päädyin siihen etten edes halua tietää niitä.
Heitä oli suurinpiirtein kymmenen, muttei viittätoista enempää.

"Hei likka!" etummaisena kulkeva poika huusi nostaen kädet suun ympärilleen. Äänessä oli jotain tuttua, mutten saanut päähäni sitä mitä hain.
Koitin jättää heidät huomiotta, mutta he näyttivät vain kiinnittävän minuun enemmän huomiota.

"No mitä, onks äiti kieltäny puhumasta pahoille pojille?" he repesivät rähjäiseen nauruun.

"No ei tollasille kannatakkaan puhuu", mistä tämä itsepäisyyteni yhtäkkiä tuli?

"Wouu, likassahan on luonnetta", toisiksi etummainen mustasänkinen poika huikkasi saaden muut pojat vilkuilemaan toisiaan, kuin tekisivät päätöstä pelkkien katseiden välityksellä.

Katseeni vaelsi joukkiossa ja pysähtyi pitkään poikaan, jolla oli hieman ruskettunut iho ja muutava tummanruskea hiuskiehkura karkasi hupun alta. Hän katsoi välillä maahan ja välillä toista poikaa hymyillen vinoa hymyä, muttei luonut ainuttakaan katsetta minuunpäin.

Sitten hän nosti katseensa ja se osui suoraan silmiini. Hänen silmissään välähti, kuitenkin niin pienesti että epäilin sen olevan omaa mielikuvitustani.

Silmänsä liukuivat vaaleaan veren tahrimaan paitaani ja sen alta näkyvään vaaleaan käteeni jossa loisti liikennevalojen tavoin pitkä viiltohaava. - Pakko myöntää, se näytti kaamealta. En ollut edes kerinnyt pestä kuivunutta verta pois.- Hänen kasvoiltaan suorastaan paistoi järkytys.

"Mitä ny Cole? Ei toi likka nyt noi pelottava oo", joukkio purskahti riistävään nauruun.

Cole? Missä olin kuullut tuon nimen aijjemmin?

Viime yön tapahtumat muistuivat mieleeni hämärinä, mutta tarpeeksi tarkkoina tuon kysymyksen selvittämiseen.
Ymmärsin keitä he olivat ja ymmärsin kuka hän oli. Hän oli se poika joka pelasti minut jengiltään.

"Nonni beibi hyppääs alas nii otetaan koppi", tummaihoinen poika karjui.

Nousin seisomaan mutten ollut todellakaan aikeissa hypätä.

Yksi pojista kahmaisi nyrkkiä isomman kiven ja heitti sen suoraan polvitaipeeseeni. Tasapaino petti ja horjahdin rauniolta.

Pamahdin tummaihoisen miehen lihaksikkaille käsille, niskani retkahtaen ikävästi. Kymmenet kädet työntyivät kopeloimaan minua ja tunsi puukon kaulallani.

"Mitäs annettavaa sulla olis?" ääni kuiskasi aivan liian lähellä korvaani
"Antakaa minun mennä hullut" yritin avuttomasti.

Lämmin veri vierähti kapeana norona kaulaltani rinnuksille.

"Jospa miettisit uudelleen", hän ei jättänyt vaihtoehtoja.

Olin jo avaamassa suutani uuteen vihaiseen vastalauseeseen mutta Coleksi kutsuttu poika keskeytti aikeeni.
"Päästäkää hänet menemään!"

Otteet hellitti ja pystyin jälleen hengittämään.

"Camoon relaa me vaan vähä leikittiin."
"Likka mikäs sun nimi on?"

"Kate" vastasin epäröiden.

"No missäs neiti Kate asuu?" muita lyhyempi poika kysyi ivallisesti.
"Tällä hetkellä en missään." totesin kuin se olisi ollut itsestäänselvyys.

"Sittenhän sä voit lähtee meijjän mukaan."

Tiesin että he antaisivat minulle vain kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen olisi että vastaisin myöntävästi ja lähtisin itse heidän matkaansa. Toinen olisi että vastaisin kieltävästi ja he raahaisivat minut väkisin mukaansa.
Kävelen mielummin itse.

Kaiken lisäksi halu ottaa selvää Colesta oli niin vahva, etten osannut tuntea pelkoa siitä mitä tulisi tapahtumaan. Sitäpaitsi minulla ei ole mitään, joten mitä muka voisin menettää?

Mitä äiti olikaan aina hokenut 'älä lähde tuntemattomien matkaan,' mutta viimeiset järjenrippeeni olivat tainneet tippua siinä samassa kun putosin itse rauniolta.

"Okei, mikäs siinä"