Taas yksi joulu pilalla.
Jouluaatto päättyi toistamiseen kyynelten täyteisissä tunnelmissa. Valitettavasti nämä eivät olleet onnenkyyneliä. Eivät ne koskaan ole olleet. Rauhaa ja turvaa oli edes turha toivoa. Ei sitä ole mulle selvästikään tarkoitettu.
Särkyneiden lasien ja nyrkkien heilumisen äänet kummittelevat mielessäni vielä seuraavinakin öinä. Joulu on konseptina särjetty mun sydämessä. Pelkkä ajatuskin tuo ikäviä muistoja mieleen. Ihme pitäisi tapahtua, että pystyisin löytämään kadotetun joulumielen.
Joulu on niitä harvoja päiviä vuodesta, kun suljen sosiaalaisen median. En kestä nähdä päivityksiä ikionnellisista, rakkaudentäyteisistä perheistä. Olen enemmän kuin iloinen muiden onnesta, mutta kohdallani sen näkeminen saa vain heräämään tuskalliseen todellisuuteen.
En osaa edes kuvitella lisääväni kuvaa perheen yhteisestä joulupöydästä, sillä siinä samassa pöydässä on moitittu ruoka-annoksen koosta, syytetty epäkiitollisuudesta ja kirottu viinipullon tyhjentymistä. Ne ovatkin tärkeimmät asiat joulussa, eikö vain.
Kaikista kieroutuneinta on se, kun pienen, viattoman lapsen särjetty sydän yritetään korjata lahjoilla. Aivan kuten lahjat korvaisivat menetetyn rakkauden ja pyyhkisivät ikävät muistot mielestä.
