Soturikissat I: Pimeä kohtalo

Luku 2

Kyynelet valuivat Tillitassun poskia pitkin.
-I-isä...hänen kuolemansa oli minun syyni.
-Eikä ollut. Teit niinkuin pitikin, keskityit, Lumitöyhtö tokaisi.
-Tillitassuuuuu! Kuului Kivitähden huuto.
-Mene nyt. Olet turvassa. Tiikeritähti sanoi kehräten, ennenkuin haihtui savuna ilmaan.
-Mitä tapahtui, Tillitassu? Kivitähti kysyi järkyttyneenä.
Tillitassu selitti.
-Hän on jo tuusan nuuskana. Emme voi tehdä mitään, Kivitähti maukui ja nyökkäsi kohti veristä ukkospolkua.
Kyyneleet kihosivat uudelleen Tillitassun poskille.
-Ei se ollut sinun syytäsi, Kivitähti lohdutti.

Aamulla Kivitähti käski Tillitassua lepäämään. Tillitassu meni kiitollisena klaaninvanhimpien pesään ja nukahti Kuusammalen viereen.

Seuraavana aamuna Tillitassu heräsi, nousi ja venytteli, kunnes tajusi, ettei Kuusammal hengittänyt. Tillitassu pinkoi parantajan pesään niin lujaa, että pennutkin ihmettelivät.
-Hopeapilvi!! Kuusammal ei hengitä!
Hopeapilvi juoksi hänen kanssaan Kuusammalen luo.
- Levätköön hänen sielunsa paremmilla metsästysmailla, Hopeapilvi sanoi surullisesti.
Tillitassu hoippui ulos klaaninvanhimpien pesästä. Kivitähti tuli hänen luokseen, ja lohdutti häntä.

Myöhemmin kissat alkoivat kyllästyä haaskalan rottiin, ja he menivät taistelemaan niitä vastaan. Kivitähti sai rotanpureman kaulaan, ja neljänneskuuta myöhemmin kuoli, sillä hänellä oli vain hänen viimeinen henkensä. Mikä pahinta, Tillitassu oli mennyt Kivitähden pyynnöstä hänen viereensä siksi yöksi. Kyyneleet kihosivat Tillitassun silmiin, kun hän ajatteli emoaan, sitten isäänsä, sitten Kuusammalta, ja lopulta mestariaan Kivitähteä. Kuuviiksi lähestyi Tillitassua varovasti.
-Hän oli hyvä päällikkö ja mestari, Kuuviiksi sanoi.

-Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkiven juureen klaanikokoukseen! Kuutähti kutsui kahden neljänneskuun kuluttua.
Tillitassu ei tärissyt innosta, niinkuin Ruusutassu ja Lukkitassu. Heidät nimitettiin sotureiksi, ja he istuivat hiljaisen vartion. Mutta toisin kuin Lukkijalka ja Ruusukynsi, Tilliturkki lähti metsälle. Tai niin hän väitti.
Tiikeritähti ilmestyi hänen eteensä.
-Mitä sinä teet? Hän sähisi.
-Lähden pois! Ei kiinnosta olla klaanissa, jossa kaikki minun läheiseni kuolivat yksi toisensa jälkeen! Ensin emoni, jonka kuolemasta en ehtinyt toipua, kun käytännössä tapoin isäni, enkä siitäkään ehtinyt toipua, kun Kuusammal kuoli, ja lopuksi vielä mestarini ja samalla päällikköni! Ja sinä olet hokenut minulle unissa, että "en löydä toivomaani valoa", kun en edes tiedä mitä se tarkoittaa!
-Hm. Siitä vain. Lähde, ole hyvä. Saanko udella, minne olet matkalla?
-Aivan sama. Ehkä korkokiville.
-Anna mennä! Tiikeritähti sanoi.
Tilliturkki lähti pinkomaan. Hän pääsi viimein korkokiville, kuun loisteessa hän painui luolaan, ja painoi kuononsa kiinni kuukiveen.
Välähdys, mutta sitten vain.. pimeää.
Ja lopulta, hän erotti Tiikeritähden ja Lumitöyhdön.
-Mitä te täällä teette? Tilliturkki ärisi. Tietääkseni tämä ei ole tähtiklaani, hän lisäsi.
-Ei olekaan. Tervetuloa synkkään metsään, Tilliturkki. Täältä sinä saat apusi. Joko valkeni?
"Toivomasi valo"? "Pimeys on kohtalosi"?
Tilliturkki henkäisi. -Toivomani valo... oli tähtiklaani! Ja synkkä metsä.. hän keskeytti. ...on minun kohtaloni! Mutta-
-Tajusit. Olet viisaampi kuin luulin, Tiikeritähti kihersi.
-Me olemme nyt auttajiasi pimeyden polulla, Lumitöyhtö kehräsi.
-Opetamme sinut tekemään likaiset työt kätyrien avulla, joku muu kollikissa mourusi.
-Ja opetamme myös tekemään itse likaisia töitä varjoissa, Tiikeritähti sanoi.
-Mene nyt klaaniisi, Lumitöyhtö kannusti.
-En! Menen etsimään kätyreitä! Tilliturkki maukui ja juoksi kuukiveltä emonsuulle.

Tilliturkki löysi pari kätyriä korkokivien ulkopuolelta, jotka tulivat hänen avukseen ruokapalkalla. He vakoilivat ja tappoivat sekä vangitsivat salaa Myrskyklaanin kissoja. Tilliturkki palkitsi kätyrinsä neljänneskuun välein kahdella saaliilla kummallekkin kätyreistä piilottamalla ne reviirin rajalle. Kunnes toinen kätyreistä, Riina, raportoi Tilliturkille:
-Olemme saaneet alas jo monta monituista myrskyklaanin kissaa. Osa heistä, jotka eivät ole olleet liian vahvoja tai liian heikkoja, ovat vankina kaksijalkalan hylätyssä  kaksijalanpesässä. Joka iikka myrskyklaanissa on huolissaan ja peloissaan.
-Hyvä. Huomisyönä on kokoontuminen. Myrskyklaanin on pakko ottaa suurin osa jäljelle jääneistä sotureista mukaan, jolloin saamme pennut mukaamme sieltä. Sanon Kuutähdelle etten tule kokoontumiseen, haluaisin tänään vartioida. Hienoa työtä, te molemmat. Palatkaa kaksijalkalaan ja käskekää heidän tulla mukaani ja sanoa, että heidät karkotettiin klaanista. Näin saamme uusia mutta vielä heikohkoja sotureita varjoklaaniin.
-Selvä, Riina vastasi.

Ja niin suunnitelma toteutui. Kuutähti nieli koko tarinan, ja lupasi olla uskomatta myrskyklaanin päällikön Koivutähden surutarinaa siitä, kuinka sotureita vain "katosi". Kuutähti oli myrskyklaanille hyvin vihainen, ja uhkasi jopa käydä pelastamassa sen kaikki pennut varjoklaaniin. Tilliturkki lupasi osallistua taisteluun pennuista.

Kahdeksaa kuuta myöhemmin Tilliturkki istui oppilaansa Hiiritassun nimitysmenoissa. Varjoklaani oli saanut paljon uusia sotureita myrskyklaanista, ja he hurrasivat Hiiritassun uutta nimeä; Hiiriloikkaa. Sitten Tilliturkki meni nukkumaan, ja Tiikeritähti ilmestyi hänelle unessa.
-Olet vaikuttavan nopea, edes minä en olisi pystynyt juonimaan noin pitkälle.
-Kiitos, Tilliturkki hykersi.
Sitten Tilliturkki heräsi huutoon. Varapäällikkö Kuusiturkki oli huutanut. Hän oli syönyt mädän kottaraisen, ja Hopeapilvi hoiti tätä nyt siankärsämöllä.
-Hän paranee, mutta tarvitsee sijaisen, Hopeapilvi maukui Kuutähdelle.
-Mhm. Tilliturkki! Tule tänne. Sinä olet Kuusiturkin sijainen, Kuutähti sanoi.
-M-minäkö? Tilliturkki änkytti, mutta sitten hänet valtasi tyytyväisyys. Kuinka paljon valtaa hän saisikaan varapäällikkönä.
-Otan tarjouksen vastaan. Minulla on lisäksi ehdotus...Tilliturkki maukui.

Selitettyään ehdotuksensa siitä, että Tilliturkki menisi myrskyklaaniin hakemaan pentuja kokoontumisyönä, Kuutähti hyväksyi ehdotuksen, ja sanoi, että Kuusiturkki paranisi varmasti kokoontumiseen.