Soturikissat I: Pimeä kohtalo

Luku 3

Oli täysikuu. Varjoklaanilaiset katselivat, kun myrskyklaanista lähti monta kissaa, joukossa oli selvästi myös kuningattaria. Myrskyklaanilaiset olivat paljastaneet, millä puolella pentutarha oli. Joten, he puskivat piikkiherneiden läpi ja hiipivät pentutarhaan. Siellä oli vain yksi naaras, joka kirkaisi ja työntyi ulos, ilmeisesti apua hakemaan tietäen, ettei voinut taistella.
-Nopeasti! Jokainen ottaa yhden pennun! Tilliturkki hoputti ja nappasi yhden pennuista hampaisiinsa. He juoksivat yön mustuuteen ja saapuivat leiriin, ja muutama vastikään kuningattareksi tullut joutui imettämään nälkäisiä karvapalloja, ja myrskyklaanin Yölintu sai oman Tikkupentunsa takaisin.
-Voi, Tikkupentu! Hän parahti nähdessään tämän. Hänen silmissään vilahti vihaa ja inhoa Tilliturkkia kohtaan, kun Tilliturkki antoi hänen pentunsa takaisin.
Muut myrskyklaanin kissat tuntuivat tottuneen elämään varjoklaanissa. Tilliturkki oli tyytyväinen itseensä, ja aikoi vetää Kuusiturkin pois näkyviltä, kun tilaisuus tulisi.

Tilliturkki puhui kätyreidensä kanssa, ja he lupasivat auttaa saamaan Kuusiturkin vangiksi ja tappamaan hänet kaksijalkalassa. Tilliturkki palkitsi kätyrit tavallisella saaliilla, ja lähti takaisin kotiin. Tilliturkki tavoitti Kuusiturkin, ja pyysi tätä kävelylle kanssaan. Kuusiturkki suostui, ja he keskustelivat niitä näitä, kunnes päätyivät lopulta kaksijalkalan liepeille, missä kätyrit majailivat. Tilliturkki lähti ylittämään ukkospolkua, ja Kuusiturkki oli tulossa myös, mutta Riina kamppasi hänet ja hirviö tulla jyristeli jo ukkospolkua myöten. Kuusiturkki hätääntyi ja yritti kompuroida ylös, mutta Tilliturkki työnsi hänet takaisin makuulle, ja hirviö jyristi hänen ylitseen.
Tilliturkki hykersi. Nyt hänestä tehtäisiin varapäällikkö.

Tilliturkki oli oikeassa. Kuutähti sääli häntä yhä, ja hänestä tehtiin varapäällikkö. Kuita kului, ja hän leikki ystävällistä ja välittävää sekä rohkeaa kissaa, vaikka oli oikeasti surullinen ja välinpitämätön. Rohkea hän silti oli, sillä kuka nyt tappaisi oman varapäällikkönsä? Tiikeritähti kuitenkin oli, mutta hän ei pyytäisi apua hirveältä joukolta kissoja.
Lopulta, Kuutähti kuoli viimeisen kerran viheryskään. Tilliturkki meni korkokiville ja painoi kuononsa kuukiveen.
-Tervetuloa, Tilliturkki. Sinä saat henkesi sekä Tähtiklaanista että synkästä metsästä, Lumitöyhtö sanoi.
Lumitöyhtö astui eteen, ja sanoi: -Tällä hengellä annan sinulle rohkeutta.
Henki sulautui kivuliaasti Tilliturkkiin.
Tiikeritähti astui eteen. -Annan sinulle itsepäisyyttä. Pidä sillä omista päätöksistäsi kiinni. Tilliturkin valtasi leiskuva halu päättää, mikä oli hyväksi klaanille ja mikä ei.
Sitten astui eteen kaunis naaras.
-Emo! Tilliturkki parahti. Ohraturkki sanoi: -Tällä hengellä annan sinulle omaatuntoa. En saata uskoa, että suunnittelit Kuusiturkin murhan, ja juonit myrskyklaania vastaan! Tilliturkin valtasi syyllisyys, mutta hän karisti sen ja vastasi: -Varjoklaanin on parempi näin. Sitä paitsi, myrskyklaanin kissat ovat onnellisia.
Ohraturkki käänsi selkänsä, ja Kivitähti astui eteen.
-Sinä olet valinnut väärän polun. Tällä hengellä annan sinulle rakkautta.
Tilliturkki tunsi lämpöä. Mutta hän piti enemmän kylmästä. Kivitähti kääntyi pois, ja Kuusammal astui esiin.
-Tällä hengellä annan sinulle oikeudenmukaisuutta, hän sanoi murheellisesti. Tilliturkki tunsi pienen pistoksen rinnassaan. Hän piti Kuusammaleesta paljon.
Muut henget antoivat Haukkahalla, joku muinainen Varjotähti, toinen muinainen päällikkö Mustatähti ja Murattilampi. Tilliturkki oli nyt Tillitähti.