Kartoittamattomien vuorien, mangrovemetsien ja joen loukussa on kylä, jossa kaikki elävät sovussa. Ainakin siihen asti, että he haluavat tuhota toisensa.
Ilmassa kytee konfliktin uhka. Vartiosto estää kyläläisiä poistumasta kylästä samalla, kun jat...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Tian oli ollut poissa kaksi viikkoa. Ollut poissa kuulosti paremmalta kuin kadonnut. Ei hän mihinkään ollut kadonnut, Mei ajatteli. Vartija vei hänet vankoin käsivarsin ja välttelevin katsein, eikä veli ollut edes yrittänyt hangata vastaan, koska tiesi sen turhaksi. Sen muistikuvan ajatteleminen ei tehnyt Mein oloa yhtään paremmaksi, vaan sai hänen lähes jatkuvan tinnituksensa vain voimistumaan. Tyttö oli päättänyt, että korvien soiminen johtui jatkuvasta sateesta, vaikka hänen veljensä aina nauroi päätelmälle. Nyt hän mielummin kuulisi veljensä hekottelevan naurun, kuin odottaisi tämän paluuta.
Mei otti kuivumassa olleet vaatteensa narulta, jonka oli ripustanut sisälle huoneen poikki. Ilma oli liian lämmintä ja kosteaa, että ne kuivuisivat kokonaan, vaikka kivestä tehdyt ulkoseinät pitivätkin sisäilman ulkoilmaa miellyttävämpänä. Hän tuskin huomasi miten nahkean lämpimiltä vaatteenparret tuntuivat ihoa vasten, kun hän puki ne ylleen ja suuntasi ulos. Sade oli parhaillaan niin kevyttä, että se oli melkein kuin sumua, joka kutitteli iholla.
Mei vältteli keskusaukiota, kuten moni muukin oli alkanut tekemään. Siellä oli odottavan jännittynyt tunnelma, joka sai ihmisten suupielet kireiksi ja hänet kirimään askeleitaan. Torikauppiaat siirtyivät niiden harvojen mukulakivikatujen varteen, joita kömpelön ja maanmuotoja seuraavan sokkeloisen kylän poikki kulki. Varvassandaalit läpsyivät sateesta tummuneita kiviä vasten, kun hän eteni verkkaisesti, ja nyökkäsi varovaisen tervehdyksen tutuille kasvoille matkan varrella. Ompelijaa ja hierojaa, jotka istuivat mahdollisia asiakkaita maanitellen kotiensa edustan kivisillä askelmilla. Katokset heidän yllään olivat liian kapeita suojatakseen täysin sateelta. Heidän väljät vaatteensa lepattivat käsien liikkeiden mukana, kun he viittoivat ohikulkijoita peremmälle. Suurin osa oli kuitenkin vasta heräilemässä keskipäivän levolta, ja kaduilla kulki vain yksittäisiä ihmisiä. Lähes kaikilla oli niukkaa, ja jokainen yritti repiä elantonsa tavalla tai toisella. Tian oli kritisoinut sitä monta kertaa Meille, osittain siksi, että veli oli itsekin raatanut pelloilla kädet vesikelloilla ja hartiat sekä selkä toisinaan niin jumissa, että Mei vei hänelle aamupalan suoraa vuoteeseen, kun veljeä ei kuulunut aamiaiselle. Tian ei ollut edes niin monta vuotta Meitä vanhempi, mutta käyttäytyi kuin heidän äitinsä, tai ainakin mitä Mei muisti hänestä. Tian ei koskaan halunnut näyttää kipuaan Meille, mutta tultuaan riittävän vanhaksi, hän näki sen siitä huolimatta.
Usvaiset pilvet taivaalla näyttivät paikoin rakoilevan kauempana horisontissa. Ehkä he saisivatkin sateettoman yön. Mei:llä meni kiertoreitin vuoksi aavistuksen pidempään, ennen kuin saavutti Anin talon. Nainen asui etäämmällä kylän keskustasta, rinteessä, jonne vei tie vain siksi, että An ja hänen vieraansa olivat itse sen sinne askelillaan muodostaneet pitkän ajan kuluessa. Kapealle polulle asetetuista askelmakivistä oli enää muutamia jäljellä, ja Mein jalat tuntuivat liukuvan mutaisella sekä nurmikkoisella maalla. Pienen kellertävän rakennuksen mammuttiheinästä ja ruo'oista punottu katto pilkisti palkitsevana rinteen päässä. Jos kunnolla siristi silmiään kauempana, pystyi kuvitella sen olleen valmistetun kullasta. Mein oli pakko ottaa muutama syvä henkäys päästessään ylös saakka. Vanhan naisen pihamaan ensimmäiset verenpunaiset unikot nuokkuivat kevyessä tuulessa. Se oli varma merkki keväästä. Hän kilautti ulos kiven päälle jätettyä, sateessa ruostunutta pientä lehmänkelloa merkiksi saapumisestaan, ja käveli sisälle kun kuuli Anin tervehdyksen.
