Kartoittamattomien vuorien, mangrovemetsien ja joen loukussa on kylä, jossa kaikki elävät sovussa. Ainakin siihen asti, että he haluavat tuhota toisensa.
Ilmassa kytee konfliktin uhka. Vartiosto estää kyläläisiä poistumasta kylästä samalla, kun jat...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Hän oli yksi niistä nuorista miehistä, joiden olisi saattanut olla parempi kuolla nuorena. Sotaan tai kuumetautiin ehkäpä. Liian hyvä ja puhtoinen syntyessään, mikä vääjäämättä johti siihen, että hänestä kasvoi kyyninen aikuinen. Emmet ei ollut samaa mieltä, mutta eihän palvelijalla ollutkaan lupaa sanoa niin.
"Eikö sinun kuuluisi olla kanssani samaa mieltä Emmet?" Noa kysyi ja siirsi tammilaudan nappulaa mustasta ruudusta toiseen. Emmet oli saanut arpomalla punaiset nappulat, ja tarjoutui vaihtamaan Noan kanssa, kuten hänellä oli tapana tehdä. Noa oli kuitenkin pudistellut kieltävästi päätään ja oli antanut Emmetin aloittaa. Riitti oli kumpaiseltakin tietynlainen kunnianosoitus toiselle.
"Tiedät, etten pidä valehtelusta", Emmet sanoi pohtivaan sävyyn. Hän näytti aina pohtivan jotakin mielensä perukoilla, eikä Noalle oikein koskaan selvinnyt mitä häntä aavistuksen vanhempi mies mietti, vaikka he olivat tunteneet jo vuosia. Emmet oli palvelijattaren poika ja luonnollisesti hänet pestattiin Noan apupojaksi heti kun tämä oli riittävän vanha auttelemaan, vaikka naiivina lapsena Noa oli joskus ajatellut, että Emmet oli hänen ystävänsä. Ja olivathan he myös ystäviä. Mutta se oli monimutkaista. Noa oli myös opettanut Emmetin pelaamaan tammea, ja nyt he olivat siinä lähes yhtä hyviä. Todellisuudessa Emmet saattoi olla parempikin kuin hän, muttei halunnut Noan tajuavan sitä ja pahastuvan. He istuivat molemmat tuolien istuinten reunoilla, joiden kaarevat käsinojat seurasivat muodoillaan seinien freskoissa olevia kuvioita.
Yleensä he luonnollisesti siirtyivät keskittyneeseen hiljaisuuteen jo muutaman siirron jälkeen, joka kesti pelin loppuhetkille saakka. Noa saattoi aika ajoin mumista turhautuneesti, mutta Emmet istui varmana ja hiljaisena aloillaan. Tällä kertaa kuului oven avaus, käytävien paksut pitkät matot olivat estäneet paljastamasta tulijaa aiemmin. Molemmat nuoret miehet säpsähtivät tuoleistaan automaattisesti ylös ja vilkaisivat toisiaan varovaisesti. Kylänjohtaja astui peremmälle huoneeseen, ristien hohtavan silkkipuvun peittämät kädet eteensä. Noan poikamaiset kasvonpiirteet muuttuivat jäykiksi sillä hetkellä, kun häntä muistutettiin sukunimensä painosta. Hänen isänsä piti huolen, ettei taakka tuntunut kevyeltä kantaa.
"Olen etsinyt sinua Noa", Clemens sanoi ja vilkaisi Emmetiin, joka otti muutaman pahoittelevan askeleen taaksepäin ja painoi katseensa maahan. Vanhempi mies tuli lähemmäs, poikki tilavan huoneen, jonka sivupöydillä olevat pronssiesineet sointuivat hänen vaatteidensa kirjailuihin ja napitukseen. "Hei Emmet", hän vilkaisi palvelijaan, mutta näytti unohtavan tämän olemassaolon sen jälkeen. Noa olisi mielummin ollut tapaamatta isäänsä, josta oli viime aikoina tullut yhä vähäunisempi ja äkkipikaisempi, eikä heillä ollut montaakaan keskustelua, josta ei jäänyt pahaa jälkimakua. Ja jälleen hänen isällään oli se kova ja taipumaton ilme kasvoillaan, jossa hän ei puhunut Noalle isänä, vaan kylänjohtajana.
"Meidän olisi viimein aika keskustella asemastasi tässä kylässä ja seuraavasta siirrostamme."
"Ja olen kertonut, etten halua vartiopäälliköksi", Noa vastasi yhtä määrätietoisesti, vaikka huomasi miten sormenpäät räpelsivät kevyen puvuntakin hihansuita.
