Myrkyn ainekset, haavojen resepti

Luku 7

Onneksi vihkoni oli jätetty rauhaan. Selasin sitä toivoen inspiraation iskemistä.

Kuten olin arvannut, mikään ideoistani ei kelvannut enää. Jokainen oli lähes samanlainen, liian tylsä ja kulutettu. En osannut keksiä uusia ideoita, tarpeeksi hyviä ideoita. Enkä pyytäisi apua.
Välillä mietin, miksi halusin kirjoittaa ja piirtää. Molemmat ajoivat minut hermoromahdukseen. Kaksinkertaista kärsimystä.

Matias pomppasi viereeni.
"Mitäs teet?"

"Ideoin."

"Onko kunnon aivomyrsky?"

"Mikä?" nauroin sanalle. "Mitä se tarkottaa?"

"Siis brainstorming, ideoiden keksimistä. Mitään ideaa ei hylätä, kaikki kirjoitetaan ylös."

Kuulosti hyvältä. Pitäisi joskus kokeilla. Mutta nyt ei ollut sellainen aivomyrsky käynnissä.

"Kunhan yritän saada jotain inspistä."

"Jaa. Tuutko auttamaan ruuan kanssa?" Matias nousi ja jäi odottamaan vastausta.

"Joo."

Ei minulla muutakaan tekemistä ollut. Eikä vaihtoehtoakaan. Ruuan tekemisessä auttaminen ei ollut kysymys, vaan käsky. Matias vaan tykkäsi esittää sen kysymyksenä, ettei kuulostaisi pomottelevalta.

Huokaisin ja laitoin vihon laatikkoon. En ikinä jättänyt sitä esille.

"Tullaan, tullaan." huokaisin taas. Matias sai luvan olla tyytyväinen, kun sai minut pois huoneestani.

...

Äiti tuli kotiin ja ilahtui, kun olimme tehneet ruokaa jo valmiiksi. Sitä tapahtuu niin harvoin, sillä isä ei ole kotona.

Kaikilla oli hirveästi kysyttävää koulupäivästäni. Selitin kaiken, minkä vain muistin. Joo oli tehtäviä, kierrettii joku 6 kilsan lenkki yhteensä, oli kivaa. En maininnut mitään Danielista. Eivät he tiedä, että sellainen tyyppi on samassa kuviksessa. Herättäisin vaan uusia kysymyksiä.

"Ai niin", Matias aloitti.

Et nyt mainitse sitä Danielia.

"Kuka se yks tyyppi oli, kun me haettiin sua?"

No perse.

"Daniel. Se on samassa kuviksessa."

"Aa, joku uusi tyyppi?" äiti liittyi mukaan.

"Joo." Kiitos Matias hei, kun et pitänyt suuta kiinni.

Sitten koko perhe hiljentyi syömään uudestaan. Sain ensimmäisenä syötyä ja lähdin nopeasti huoneeseeni välttäen uusia kysymyksiä.

Olivia totta kai tiesi jo Danielin snäpin ja instan ja tarjosi niitä iloisena minulle. Minä sanoin odottavani maanantaita, jotta voin itse kysyä. En halunnut vaikuttaa oudolta stalkkerilta, joka etsi kaiken mahdollisen tiedon kohteestaan.

"Öö, auts", Olivia kikatti.

"Anteeks, mut se ei vaan vaikuta parhaalta vaihtoehdolta tässä", naurahdin.

Juttelimme yömyöhään. Nyt kun kerta oli viikonloppu, pystyin valvomaan ihan puoleenyöhön saakka. Meidän piti vaihtaa puhelu viestittelyyn, kun äiti tuli kertomaan menevänsä nukkumaan. En minäkään niin kamala lapsi ollut, että olisin vain melunnut kaverin kanssa koko yön.
Katsoin ideoitani juttelun lomassa ja pyysin Olivialta apua. Hän piti niistä kaikista, minä en tiennyt mistä pidin.

Puoli yksi sanoimme hyvät yöt ja ainakin minä menin nukkumaan. Tai siis olisin mennyt, jos puhelimeni olisi pysynyt sammuneena.

Matias lähetti viestin. Tähän aikaan yöstä.

Matias
Nii kuka se Daniel on?

Minä
Jaa kui?

Matias
Onks tyyppi ihastunu?;)

Minä
En lol

Matias
Oikeesti

Minä
Kui?

Matias
Mietin vaa, hyvää yötä

Minä
Öitä

...

Lauantai alkoi sillä, että Panda kyseli leffailtaa. Totta puhuakseni se kuulosti hyvältä, mutta energiatasoni tuntuivat olevan alhaalla. Olivia ei ollut edes herännyt vielä (kello 9.35), mutta kumpikin tiesi hänen vastauksensa. Olin ainoa, ketä tässä nyt odotettiin.

Ja Panda saisikin odottaa vastausta, sillä en jaksanut ajatusta leffaillasta juuri nyt. Ja sitten en tahtoisi mennä. Mutta pidän kavereistani ja heidän luonaan on aina kivaa. Mutta kun en pitänyt siitä ajatuksesta, että käyn kaupassa ja menen sinne ja syömme ja tulen takaisin. Mutta sitten voisimme nauraa ja itkeä ja jutella ja nauraa lisää.

Liikaa. Ajatuksia on liikaa.

"Huomenta muru." Äiti palautti minut ajatuksistani.
"Huomenta", vastasin.

Äiti hymyili ja joi aamukahvinsa loppuun. Hän joi sen aina nopeasti, kuin olisi tavoittelemassa jotain maailmanennätystä.

Isä taas selasi lehteä ja oli hädin tuskin koskenut kahviinsa. Kyllä hän sen aina joi, siinä vain meni muutama hetki.

Tein kaakaoni ja istuin hiljaiseen pöytään. Kukaan meistä ei puhunut aamulla enemmän kuin tarpeen oli, mikä loi epämukavan hiljaisuuden koko keittiöön joka kerta. Voisin rikkoa perinteen ja sanoa jotain leffaillasta. Nyt olisi sen aika.
"Muuten", aloitin,

"Panda kysy jos pääsisin niille. Pidettäis leffailta."

"Joo, saat mennä." Äiti hymyili taas.

En tiedä, mitä olin odottanut. En tiedä, mitä olin halunnut.

Isä vaan nyökkäsi, kun ei halunnut kyseenalaistaa äidin mielipidettä. "Matias ja mä voidaan heittää sut."

"Mut mun pitäis käydä eka kaupassa ostaa meille herkut", vastustin. Halusin kävellä. En itseasiassa halunnut, mutta oli pakko.
"Ajoharjoitusta."

Huokaisin ja keskustelu loppui siihen. Kyydillä mennään sitten.

"Mihin aikaan?" isä vielä kysäisi.

"En tiiä, ehkä... neljän aikoihin? Kysyn vielä." Lampsin takaisin huoneeseeni.

Kerroin vastaukseni Pandalle ja kysyin aikaa. Veikkaukseni oli mennyt läheltä, hän nimittäin sanoi viiden aikoihin. Mahtavaa.

Kuulin Matiaksen kömpivän huoneestaan. Sitten pieni keskustelu siitä, miten hän saisi ajaa minut kaverille. Ja hän vastusti ideaa, mutta isä ei antanut muuta vaihtoehtoa. Sitten kuulin vain epämääräistä muminaa.
"Niin mihin aikaan sitte mennään?" Matias kysyi ovelta.

"Viiden aikoihi. Vaikka varttia vaille, pitää käydä kaupassa", vastasin.

Matias vain nyökkäsi ja häipyi häiritsemästä. Minä jäin purkamaan ajatuksiani vihkooni.

Miksi, MIKSI sä et osaa sanoa vastaan? Aika säälittävää. Uu, mä oon ihan henkihieverissä, äkkiä karkkia ja muuta! Pelkkä vitsi koko jätkä.

Alkoi itkettämään. Miksi en osannut tehdä mitä parhaaksi oli? Miksi otin herkkuja joka viikonloppu? Miksi en osannut sanoa vastaan? Niin monta ärsyttävää kysymystä, jotka ruoskivat minua. Kuivasin kyyneleitä, jotka eivät vielä valuneet alas. No niin, sitten rauhoitutaan. Kaikki on hyvin.

"Siel muute pitäis alkaa satamaan tänään", Matias huikkasi ovelta.

"Älä helvetti säikyttele!" käännyin ympäri.

"Luka." Matias huomautti.

"Anteeks", mumisin. "Enkä tuu tarviimaan sateenvarjoa, me mennää autolla."

"Olis se silti hyvä."

"Me ollaan sisällä koko aika."

"Jaha, ei sitten." Ja hän häipyi taas.

Se oli lähellä. Yhtä lähellä kuin joku päivä koulussa. Nyt pitää skarpata. Ei enää itkemistä. Mutta uudet kyyneleet muodostuivat jo. Loputon kierre.