Myrkyn ainekset, haavojen resepti

Luku 9

Se halaus oli meidän pisin. Ja jokainen meistä tarvitsi sen. Vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen, jokainen tarvitsi sen. Irtauduimme ja hämmästelimme tilannetta hetken.

"No mut mikäs rauhansitoja sä oot?" Olivia naurahti.

"Mä en tajua miten te selviitte koulussa kun noin helposti vihaatte toisianne", Panda naurahti perään.

"En mäkään", Olivia vastasi.

Minä nyökytin. Olin paljon enemmän Olivian kanssa (no vähän vaikeaa nähdä rinnakkaisluokkalaisia) ja luultavasti ilman Pandaa olisimme jo tehneet jotain todella typerää. Kuten se kerta, kun en halunnut odottaa Oliviaa vessan ulkopuolella ja saada syytteitä niskaan, tai kun hän kostoksi ignoorasi juttuni koko päivän. Tai kun kaaduimme molemmat roikkuessamme toisissamme ja syytimme toisiamme siitä.

"Joo, sä oot aina osannu sanoa oikeet asiat", hymähdin.

"Aa, mä kun luulin että se oli sitä ystävyyden taikaa." Sitten nauroimme taas koko kolmikko.

"Hei, nyt mä tiiän mitä tehdään!" Olivia huudahti. "Pelataan kuka todennäköisimmin!"

Kuka todennäköisimmin? No on se parempi kuin totuus ja tehtävä. Minä ja Panda nyökyttelimme.

"En sitte osaa keksiä mitään", Panda sanoi.

"Katotaanko netistä kysymyksiä?" ehdotin.

"Ei. Kyllä me keksitään", Olivia sanoi ja kurtisti kulmiaan. "Tai mä ainakin keksin."

"Oot sitte ainoo", hymähdin.

"Oottepa tylsiä."

Peli alkoi lupaavasti. Sain mieleeni muutaman kysymyksen ja nauroimme osalle kysymyksistämme. Kuka todennäköisimmin eläisi kirjakaupassa? No kukakohan. Entä kuka muuttaisi ensimmäisenä pois? Olivia oli suunnitellut muuttoa koko yläasteen.

Panda oli ihan oikeassa siitä, että hän ei keksinyt mitään. Olivia kysyi hänen puolestaan melkein kaikki kysymykset.

Ajan kuluessa kyllästyimme peliin ja toistemme osoitteluun (kyllä, pelasimme sitä osoittamalla toisiamme, tosi kivaa). Kello läheni kahdeksaa ja aloin saamaan viestejä kotiin tulemisesta. Tai siis siitä, milloin halusin lähteä.

"Aa, mun pitäis alkaa lähtemään", sanoin, vaikka saisin olla Pandalla pidempään. Pienet valheet eivät olleet pahaksi.

Panda nyökkäsi. "Okei, entä Olivia? Jaksatsä olla tääl vielä?"

Olivia kohautti olkiaan. "Ei mitään väliä."

"No mä lähen nyt. Moikka", sanoin jo ennen ulko-ovea.

Panda ja Olivia heiluttivat ja moikkasivat takaisin. He jäivät istumaan lattialle, eivätkä varmaan nousisi ennen Olivian lähtöä.

En ollut lähettänyt viestiä kotiin. Halusin kävellä. En ollut liikkunut tänään, joten oli pakko kävellä edes kotiin. Huomenna voisi tsempata ja liikkua enemmän.

...

"Kotona!" huusin heti.

Matias tuli ensimmäisenä vastaan (yllättyneet parijonoon).

"Moi, oliks kivaa?"

"Ihan juu", vastasin ja yritin päästä ohi.

"Katoitteko leffaa?"

Ihana kyselykausi. "Ei, ei me osattu valita. Kuha vaa juteltiin."

"Aa, okei." Ja hän häipyi tekemään iltapalaa.

Minä menin suoraan huoneeseeni. En jaksanut ottaa iltapalaa, koko ruoka-aika oli mennytkin jo. Yksi syy lisää, miksi vihasin olla pois kotoa. Rutiinit menevät ihan sekaisin.

Huomasin suklaapatukat taskussani vasta, kun otin hupparin pois. No perse. Laitanko ne roskiin vai piiloon? En todellakaan syö nyt. Piiloon. Voin ehkä syödä joskus. Tai unohdan ne, sekin käy.

Koputus kävi ja ovi avautui. Olin sanonut kaikille koputuksesta, mutta ei se nyt ihmiset hyvät auta jos avaat oven heti ilman vastausta.

"Otatko iltapalaa?" äiti kysyi.

"Söin siellä", vastasin.

"Kunnon ruokaa?"

"Joo joo, en mä nyt sipseillä koko iltaa vedä", pyöräytin silmiäni.

"Okei. Oliko teillä kivaa?"

Mikä kyselyikä sinullakin on?
"Joo. Ihan vaa juteltii."

"Okei. Hyvää yötä", äiti hymyili ja sulki oven.

En edes ehtinyt vastata, mutta se ei haitannut. Jäin makoilemaan ja tuijottamaan kännykkää moneksi tunniksi ja kahdelta älysin mennä nukkumaan.

...

-Mitäs sulla on täällä? Suklaata? Otas tästä lisää.

-Kai sä nyt nää syöt?

Ruokaa. Kaikki tungetaan naaman eteen.

Koko keho huutaa.

Melkein pyörryn. Ja oksennan. Molempia samaan aikaan. Menkää pois!

...

Heräsin nopeasti, vieläpä aikaisin. Yritin rauhoittua heti, kun huomasin hikoilevani.

Nyt oli kyllä oudoin uni aikoihin. Ja vielä ruuan ympärillä. Hirveää. Painajaisia ei ole näkynyt niin pitkään aikaan. Nyt sitten yksi päättää iskeä päin naamaa?

Kello on kahdeksan. Hauska. Totesin, että ei tässä muu auta kuin nousta, ja puin vaatteet.

Hiippailin täysin hiljaiseen keittiöön. Se vaikutti melkein jännittävältä, kuin rikkoisin jotain sääntöä. Täysin hiljainen kahvinkeitin, ei edes lehteä pöydällä. Vähän painajaismainen kuva juuri painajaisesta heränneenä.

Ehdin juuri ja juuri istumaan, kun isä kömpi keittiöön. Hän laittoi kahvin tippumaan ja etsi heti jonkun lehden.

"Huomenta", mutisin ja kuulin saman mutinan vastaukseksi.

Join nopeasti kaakaoni ja menin takaisin huoneeseeni. Otin heti vihon esille. Halusin kirjata ylös uniani, joten muistelin väkisin viime yötä.

Olin unohtanut kaiken. Olisi varmaan pitänyt kirjoittaa heti, kun heräsin.

Pikkuhiljaa äiti ja Matiaskin heräsivät. Kaikki ihmettelivät miten minä olin ollut ensimmäinen jalkeilla.

No, nyt kun ollaan hereillä nii kai sitä lenkillekki vois mennä.

Päätin lähteä lenkille kymmeneltä. Ja ottaisin vesipullon mukaan.

...

"Mä meen lenkille!" huikkasin ja häivyin ennen vastalauseita.

Kuulokkeet, vesipullo, ja eikun menoksi. En vielä jaksanut raahautua juoksulenkille, mutta se oli suunnitelmissa. Jos en juoksisi ennen koulun loppua hyvällä, niin sitten pahalla. Jätän vaikka vesipullon kotiin, niin juoksisin veden vuoksi. Ihan hyvä suunitelma.

Onneksi lähimetsikköön ei ollut kuin kilometri. Siellä pystyi viettämään aikaa vaikka koko päivän (minulle tulisi tylsää ensimmäinen tunnin aikana).
Siinä kävellessäni pari ohikulkijaa tuli ja meni. Olisipa ihmisillä koiria. Haluaisin jotain mukavaa lenkilleni.

Tarkistin kellon. Melkein puoli yksitoista. Pitäisi olla vähän yli yksitoista kotona, jotta ehtisin auttaa ruuassa. Joskus vielä olisin lenkillä niin pitkään, että ei tarvitsisi syödä.