Myrkyn ainekset, haavojen resepti

Luku 14

Tällä hetkellä Daniel oli ainoa, kenelle halusin puhua. Hän ei tiennyt mitään, joten hän ei pystynyt ärsyttämään minua kysymyksillä.

Nyt oli vain ajan kysymys, milloin joku opettaja puhuisi minulle. Harkitsin vaan karkaamista, eihän sellainen juttutuokio mikään kiva voisi olla.

"Kyllä me ymmärretään, sellaisia ajatuksia tämä ikä tuottaa."

Ymmärrättekö? Tosissanne? Ymmärrättekö millainen huutoitkupotkuraivari on aivoissa joka hereillä vietetyn sekunnin ajan?

Mikään ei ikinä riitä. Ei mikään.

Äiti tuli huoneeseeni. Hän näytti huolestuneena (no millonka ei).

"Kaikki ok?" hän kysyi ja istui viereeni.

"Joo, kui?" keskityin puhelimeeni.

Ja sitten mennään.

"Pandan vanhemmat soitti yks päivä. Ilmesesti me ei olla ainoat, jotka on huolissaan susta."

"Jaha."

Äiti huokaisi. "Asia on niin, että susta pitää tehdä lastensuojeluilmoitus, jos meno ei muutu."

Mikä oli?!

"Häh? Miks?" Olin petetty näin toisen kerran.

"Tää alkaa olemaan liian vaarallista. Sä valehtelet meille ja kavereilles, etkä vaan syö. Sä tiedät, että se ei oo hyvä", äidin ääni alkoi pikkuhiljaa olemaan enemmän ärtynyt kuin huolestunut.

"Joo, en tee sitten silleen", vastasin jo melkein itku kurkussa.

"Onko opettaja jo puhunut sulle?"

Pudistin päätäni. Jos edes yrittäisin puhua, koko huoneeni tulvisi nopeasti joko sanoista tai kyynelistä. Tai no, ei se itku suostunut kaukana pysymään, vaikka olin hiljaa.

"Okei. Mutta muista yrittää parantaa syömistä. Sä oot fiksu."

Ja näin hän lähti, taas vaan sanoen "fiksu". Joo, olin tosi fiksu. Tosi fiksu ja pilasin kaiken. Kohta ne tekisivät jonkun ilmoituksen.

...

En ole ikinä ollut niin ahdistunut kuviksesta. En oikeastaan halunnut edes mennä sinne. Olivia varmasti yrittäisi jutella ja sitten ärsyynnyn ja alan itkemään kaikkien edessä.

Jokainen askel kohti koulua kasvatti möykkyä vatsassa. Karkaaminen ei ollut vaihtoehto, sillä en todellakaan halunnut aiheuttaa enempää ongelmia. Nyt piti vain kärsiä ja näyttää siltä, että muuttaisin jotain.

Mutta jos oikeesti muuttaisit jotain.

Se oli kaukainen haave, joku pieni valo aivoissa piipittämässä. Ei vielä, ei tarvitse, yritän ensin vähän.

Tuskin katsoin Oliviaa. Juttelisin mielummin Danielin kanssa, mutta Olivia kiusaisi siitäkin. Ainoa vaihtoehto oli istua hiljaa ja piirtää.

"Onks tullu uusii ideoita?" Olivia kysyi varovasti.

"Ei", mumisin.

Olivia ei enää yrittänyt jutella.

Vilkaisin Danielin suuntaan. Hän keskittyi. Olihan se ihan söpöä.

Ja keskitytääs taas.

...

Välitunneista tuli kaksi kertaa tylsempiä, kun en halunnut puhua Pandalle ja Olivialle. Mutta samaan aikaan pelko siitä, että joku opettaja aavistaisi palaneen käryä ja tulisi puhumaan sai minut pyörimään heidän ympärillä.

Toki olisin voinut mennä puhumaan Danielille, mutta se nyt oli vaan idioottien kanssa. Ei kiitos.

Juttelin Danielille snäpissä. Se kehu joka kerta mun kuviksen töitä. Siitä tuli hyvä olo.

Ajan kanssa Daniel alkoi jutella kuviksessa. Olivia yritti keskittyä omaan työhönsä (ei ees, se kyllä tuijotti meitä ihan kunnolla). Oli kivaa tutustua Danieliin ja vielä kivempaa saada ajatuksia pois viime aikojen tapahtumista.

Jos ne ajatukset vielä pysyisivät poissa.