Myrkyn ainekset, haavojen resepti

Luku 5

Olin valveilla yömyöhään. Raahasin pöytälampun sänkyni viereen ja kirjoitin (tällä kertaa ihan oikeita tarinaideoita). Kirjoitus ja piirtäminen olivat minulle yhdistelmä, joka takasi turvan ja oman maailman. Ne takasivat minulle hetken levon arjesta.
Ei se kyllä aina sitä ollut, jos totta puhutaan. Suurin osa ideoistani päätyy roskiin ja melkein itken jos joku piirroksistani ei näytä samalta kuin olin kuvitellut sen. Ihmettelin aina miten niin paljon rauhaa antava asia myös rikkoo itsetuntoni täysin.

Halusin tehdä maailmasta paremman paikan. Halusin auttaa, mutta tarinoiden muodossa. Halusin niiden olevan merkityksellisiä, auttaa maailman ongelmissa, ei mitään sateenkaaria ja prinsessoja. Asetin aikamoiset tavoitteet itselleni.

Katsoin kelloa ja kaduin sitä sillä sekunnilla, kun puhelimen valo sokaisi minut. Tämän takia en ikinä katsonut puhelinta yöllä. Räpyttelin kiivaasti valopilkut pois ja tarkistin ajan. Melkein yksi. Voisihan sitä ihan nukkua. Kuitenkin aamulla kaikki kirjoittamani ideat olivat yhtä roskaa.

...

"Huomentaaaa!"
Ensimmäinen asia, jonka kuulin. Heti perään tuli herätykseni. En sietänyt sitä, että ihmiset herättivät minut ennen herätystäni.

"Ei tarvi tulla herättämään. Mulla on ihan herätys olemassa." Mutisin, mutta en vielä noussut ylös.

"Jaa. No, huomenta joka tapauksessa."

Tunkeilija häipyi huoneestani ja minä nousin ylös. Olin vielä vähän aikaa puhelimellani, sillä minulla ei ollut kiire. Ai niin, piti muistaa ottaa varapaita mukaan. Liikuntailtapäivä.

Heti astuttuani keittiöön meinasin hypätä kattoon: isä oli vielä kotona. Aivoni eivät rekisteröineet häntä edes siinä vaiheessa, kun hän katsoi minua ja nauroi.

"Huomenta, ajattelin ajaa sut koululle tänään."

Ilmeeni taisi edelleen olla järkyttyneen ja väsyneen välillä. "Jaa, okei."
Sitten pysähdyin ihan vain miettimään. Isä oli vielä kotona. Minut herätettiin ennen herätystäni. Isä ei yleensä ollut kotona herätykseni soidessa, eli hän ei tiennyt siitä. Hän oli herättänyt minut. Vau, mikä Sherlock olinkaan!

"Teillä on se liikuntailtapäivä?"

"Joo."

"No sitten otat vaan kunnon aamupalan."

Minä tuijotin häntä kaakaomuki kädessä, valmiina laittamaan sen mikroon. Otin aina pelkästään kaakaota. Mitä muuta muka ottaisin? Piti laittaa reppukin kuntoon.

"Ota vaikka leipää." Isä vastasi äänettömään kysymykseeni. Joskus mietin jos hän osaakin lukea ajatuksia.

"...Joo." Päätin ottaa leipää vaan sen takia, etten vaikuttaisi oudolta.

Ota vaan. Ota vaan, ei tarvii syödä koulussa. Eikä kotona. Kuitenkin liikut tänään enemmän, ota vaan.

Toivoin vain, että isä ei näkisi pelkoa, jonka tunsin istuessani pöytään leivän kanssa. Siksi, että en vaikuta oudolta. Kaikki on hyvin.
Jokainen suupala löi päähän. Jokainen suupala toi ne ajatukset takaisin.

"Lähdetään tossa... puolen tunnin päästä." Isä tarkisti omasta kellostaan ja minä nyökkäsin.

Suorastaan hyökkäsin takaisin huoneeseeni pakkaamaan reppua. En halunnut olla enää keittiön lähettyvillä. Se leipä ei tuntunut hyvältä, se sai aikaan päänsäryn. Katsoin vielä viimeisen vartin puhelinta, kunnes oli aika lähteä.

...

Panda ei tuskin ollut sekuntiakaan paikallaan. Olivia oli yhtä väsynyt kuin joka aamu. Isä moikkasi heille ja ajoi ilmeisesti takaisin kotiin. En voinut hyvin.