Maybe I was born to be with you // Joel x Joonas 2

1. ADHD-lapsi

Joel

Kävelin hitaasti kohti kotia. Olin käynyt jälleen Vivecan haudalla itkemässä. Vaikka hautajaisistakin oli kulunut jo pari kuukautta, kaikki muistot satuttivat yhä uudestaan, yhtä kipeästi.

Oman lapsen menettäminen oli kauheinta, mitä tiesin. Eteenpäin oli vain ollut pakko jatkaa. Toisen elämä päättyi, oma jatkui.

Sentään minulla oli Joonas. Hänen kanssaan selviäisin mistä tahansa. Tuimme toisiamme aina. Elämä oli koetellut meitä aina, mutta olimme silti tässä, yhdessä.

Pyyhin kyyneleistä kastuneita poskiani hihallani. Olin pian kotimme edessä. Jostain ihmeen syystä asuimme tässä edelleen. Vivecan huone oli pysynyt samanlaisena.

Tuntui liian väärältä mennä muuttamaan mitään. Tai muuttaa pois. Joten oli pakko kestää kerta toisensa jälkeen itkukohtaukset, jotka syntyivät kaikista upeista muistoista.

Olin asunut Joonaksen kanssa tämän ajan lapsuudenkodissani, tai jonkun jätkän kotona, kun piti olla Helsingissä tavoitettavissa.

Olimme palanneet vain pari päivää aikaisemmin takaisin kotiin. Eihän se helppoa ollut, mutta ei tätäkään voinut loputtomiin vältellä.

"Moikka rakas", tervehdin riisuen kenkäni ja takkini. Kävelin peremmälle ja katselin matkalla ympärilleni, hiljaista. Liiankin hiljaista.

Ja pimeää. "Joonas?" huhuilin. Katseeni osui olohuoneen sohvalla lepäävään taitettuun paperiin. Oliko se vain lasku? Nappasin paperin käteeni. Ei, ei lähelläkään laskua.

Vaan kirje Joonakselta:

"Moi rakas. Mä haluun näin alkuun tehä selväks sen, et mikään ei oo sun syytä, sä et tehny mitään väärin, ja et mä rakastan sua edelleen enemmän ku mitään.

Mulle tuli jotenki pakkomielle lähteä. Mä en vaa pysty elää itteni kanssa, tai talossa, jossa eli meidän tyttö, joka on kuollu mun takia.

Mä tiiän, ettet sä haluis et syytän siitä itteeni, mut se on vaan ja ainoastan mun syytä. Mä oon nii kiitollinen kaikesta tuesta mitä oot mulle antanu, sua parempaa miestä ei oo olemassakaan.."

"Joonas!?" huutoni kaikui tyhjässä asunnossa. Jätin kirjeen kesken ja lähdin juoksemaan kaikki huoneet läpi. Mutta missään ei ollut rakasta pörröpäätäni.

Hän oli lähtenyt. Joonaksen tavaroita ei näkynyt missään. Paniikki alkoi pakostakin iskemään, minne helvettiin hän oli lähtenyt? Sanomatta sanaakaan.

Yritin soittaa hänelle monta kertaa, mutta mieheni puhelimeen ei saatu yhteyttä. Ehkä kirjeessä oli vastaus edes joihinkin kysymyksiini?

"..Mut mulle oli vaa liikaa palata takas kotiin. Mä en vaa voi elää itteni kanssa siellä. Kaikki muistuttaa mua siitä miten paska ihminen oon. Joten mun oli pakko lähtee.

Ja mä toivon ettet eti mua turhaan tai syytä ittees. Mä lupaan kyllä et me tavataan vielä, siihen vaa saattaa mennä hetki. Mut luota muhun, se päivä koittaa kyllä. Halataan ku tavataan.

Mä vaan haluun et sä tiiät et rakastan sua enemmän ku mitää. Tuut ainaa olee mun suurin rakkaus, mun mies, mun oma kulta. Mikään ei muuta sitä.

Joonas"

Puhkesin kunnon huutoitkuun. En voinut menettää Joonasta taas. Minne hän muka oli mennyt? Miten niin minun olisi pitänyt osata odottaa häntä? Ei ADHD-lapsi siihen pystynyt.

Halasin lattialla polviani ja itkin lohduttomasti. Kukaan ei ollut lohduttamassa. Miksei hän kertonut, ettei ollut vielä valmis palaamaan kotiin?

Olisimme selvinneet tästäkin yhdessä. Elämä oli aina koetellut meitä, mutta olimme tukeneet toisiamme ja löytäneet ratkaisun jokaiseen pulmaan.

Olisin halunnut huutaa keuhkoni tyhjiksi, mutta naapuri olisi soittanut tänne vain valkotakkiset. Rintaani kävi ikävästi, sekä sydämeen että leikkaushaavaan.

Hautasin kasvot käsiini ja ikävöin Joonasta. Tulisiko hän takaisin viikkojen, kuukausien tai vuosien jälkeen takaisin? Vai pitikö hän lupauksensa, tulisiko hän takaisin enää koskaan?

***

Noh.. Jorkoon pyydettiin jatkoa, taas sitä mennään 🥲

Näin alkuun sanon sen että mun kirjotustyyli on muuttunu monella tapaa (kehitystä paljonki), joten ekaa jorkoo nähen tää on vähän erilainen mut no :) aikamuotoki matkan varrella muuttunu