Maybe I was born to be with you // Joel x Joonas 2

3. Aika parantaa

Joel

"Tää on sun parhaaks. Sä saat olla yksin, mut myös puhuu mulle. Älä kuitenkaa jää yksin tunteides kanssa, jooko?" Olli puhui hiljaa, kun tuijotin hänen vierashuonetta.

Nyökkäsin laskien kassini lattialle. Oli todella tyhjä olo. Sydämestäni oli viety Joonaksen kokoinen pala. Vain mieheni pystyi täyttämään tuon kolon.

Huokaisin pitkään ja istuin sängyn reunalle. Valitsin hänen numeron ja yritin jälleen kerran soittaa hänelle. Numeroon ei saatu yhteyttä, mikä yllätys.

Joonas 🤍

Missä oot?
Oothan kunnossa?
Mulla on sua kauhee ikävä
Oot rakas, vastaa jooko
Joonas älä tee mulle tätä

Kyyneleet puskivat väkisin silmiini. Olisinko pystynyt estämään hänen lähdön? Mitä jos hän meinasi meidän näkemisellä taivasta? Ei kai hän ollut..

Epätietoisuus alkoi vaivata minua entistä enemmän. Jalkani tärisi lattiaa vasten, käteni hikosivat, hengitys takertui kurkkuun ja kauhuskenaariot pyörivät päässäni.

"Olli..", sanoin ääneni hukkuessa kyyneliin. Brunella ei mennyt kauaa palata luokseni. Hän kietoi kätensä ympärilleni tiukasti ja huokaisi pitkään.

"Mitä jos se ei oo enää täällä?" kuiskasin itkuni keskeltä. "Me ei voida sitä tietää, mut Joel älä aattele nii. En mä usko et Joonas vois jättää sua niin, se rakastaa sua niiku säki sitä", Olli huomautti.

Halasin häntä lujasti itkien tuon rintakehää vasten hädissäni. Hän halasi takasin ja silitti selkääni. Tämä oli pahempaa kuin lapsena painajaiseen herääminen.

"Minne se on voinu mennä? Miks? Miks se ei voinu varottaa? En mä selvii ilman Joonasta. Millon me nähää? Onks se turvassa? Onks sillä kaikki hyvin?" itkin.

"Mä en Joel tiedä, mut vaikka tää sattuu meitä kaikkia helvetisti, nii meiän pitää yrittää ymmärtää myös Joonasta tässä. Sillä on varmasti todella paha olla, et se pääty lähtemää jonneki", Olli puhui hiljaa.

"Ja se varmaan halusi olla myös yksin, miettii itekseen kaikkee ja tavallaan antaa ajan parantaa Vivecan menetyksen", hän jatkoi halaten minua lujempaa.

"Tiesiks sä tästä? Et Joonas on lähtemässä?" ihmettelin. "Ei, ei mulla ollu mitää tietoo. Mut kyllä sen näki et se mies kärsi ja kamppaili joka päivä", brune huokaisi kyyneleiden kastellessa hänen poskia.

"Voidaanko käyä Vivecan luona?" ehdotin yhtäkkiä kesken itkukohtauksen. Ja yhtäkkiä tuntui siltä, että kaikki jätti minut. Yksitellen, vähitellen. Pian olin ihan yksin demonieni kanssa.

"Voidaan", Olli ilmoitti ja kuivasi molempien kyyneleet. Päästin hänestä irti ja nousin ylös sängyltä. "Viveca ei onneks karkaa enää mihinkää", hymähdin laittaen kenkiä jalkaan ja takkia päälle.

"Eikä me. Ja Joonas palaa vielä. Mä lupaan, seki lupas. Nyt tuntuu vitun pahalta, mut se on viikon päästä jo pikkasen helpompaa", Olli lateli viisauksia.

Mutisin jotakin korjaten hiuksiani. Peilistä katsoi takaisin väsynyt, surullinen, ikävää kärsivä, hämmentynyt, pettynyt ja ahdistunut mies.

Vedin hupun päähäni ja lähdimme Ollin kanssa matkaan. Mielialani vaihtelivat todella rajusti. Ehkä se oli tässä tilanteessa täysin sallittua. Eipä tähän voinut valmistautua mitenkään.

Kävelimme pimeällä tiellä kohti hautausmaata. Kynttilät paloivat siellä, ne taistelivat pimeyttä vastaan. Pikkuiset liekit. Menin edeltä Vivecan haudan luokse.

"Mitä rakas?" kuiskasin pienen hymyn käväistessä huulillani. Kyykistyin hautakiven viereen ja annoin polvieni kastua märkään maahan. "Mulla ei nyt kukkia oo sulle", jatkoin itsekseni höpisemistä.

"Olliki tuli kattoo sua. Sun toinen iskä on lähteny jonneki. Mulla on ihan älyttömän ikävä sitä. Ja sua. Mun rakkaat. Mut sentään ees sulla on hyvä olla."

"Isälläs on rankkaa mut me yritetää pitää siitä huoli. Ja ei Joonas oo teitä kumpaakaa ikuisesti jättäny", Olli sanoi hiljaa ja katseli hieman kauempaa hautaa.

"Toivotaa nii. Tuntuu vaa ihan älyttömän paskalta et kaikista rakkaimmat viedään nenän eestä", hymähdin antaen uusien kyynelien valua.

Ei tämä helpottanut sitten koskaan.

***

Kuka sitte hylkää Joelin?