Maybe I was born to be with you // Joel x Joonas 2

2. Säälittävin valhe

Joel

"Joel hei, herää", tuttu ääni kehotti ja taputti poskeani. Avasin silmäni, makasin lattialla halaten tyynyä. Käänsin katseeni jätkiin, jotka tuijottivat jokaista liikettäni.

"Missä Joonas on?" Olli kysyi ja vilkuili ympärillensä. Suljin silmäni uudestaan ja puristin tyynyä käsissäni. Olin nukahtanut lattialle kaiken itkemisen jälkeen.

"Poissa", mutisin. "Poissa?" Niko toisti hämmentyneenä. Osoitin varpaillani pöydällä lepäävää kirjettä. Asuntoon laskeutui pitkä hiljaisuus, kun neljä miestä lukivat kirjeen.

"Mitä!?" Olli älähti ja lähti jälleen tarkastamaan kaikki huoneet. Yllättäen Joonas ei ollut palannut yön aikana. "Mä oon pahoillani", Aleksi sanoi hiljaa ja silitti selkääni.

"Ei tarvi olla", mumisin tuijottaen lattiaa. Tavallaan ymmärsin Joonasta. Etäisyyden ottaminen Helsingistä - ainakin kodistamme - oli varmasti ihan hyväksi.

Mutta ei se edelleenkään ollut hänen syytä, ettei Viveca ollut enää elossa. Hän ei ollut millään tavalla syyllinen siihen murhaan. Vain ja ainoastaan eksäni, joka oli onneksi vankilassa istumassa pitkää tuomiota.

Mutta miksei hän voinut varoittaa tästä? Tai sanoa, kuinka pitkään hän ainakin olisi poissa. Tai vaikka kertoa myöhemmin missä on, jotta voisimme nähdä.

"Sä et jää tänne.. ainakaa yksin", Niko ilmoitti hiljaa. Makasin vieläkin lattialla ja halasin tyynyä. Ei se ollut sama asia kuin mieheni, mutta siinä oli ehkä hieman hänen tuoksuaan.

"Vaan?" kysyin ja käännyin selälteni. Tuijotin brunea ilmeettömänä. "Mä pärjään kyllä", jatkoin säälittävimmällä valheella, kaikki tiesivät, ettei se ollut totta.

"Sä tuut mun luo, jooko?" Olli pyysi itkuisena. Hänellä oli aina ollut erityinen ystävyyssuhde Joonaksen kanssa. Ja nyt se hattarapää oli lähtenyt.

En vastannut mitään. Kurotin pöydältä puhelimeni, ei yhtään soittoa tai viestiä Joonakselta. Kävin katsomassa hänen Instagramin ja Tiktokin, mutta sielläkään ei ollut mitään vihjettä.

"Miten mä voin olla etsimättä sitä? Miten mun pitäis vaa jatkaa elämää?" mietin tuijottaen kattoa. "Joonas lupas et te näätte vielä. Ja se pitää lupauksensa, sä tiiät sen", Tommi avasi viisaan suunsa.

"Jos yhtään lohduttaa, nii me ollaan kaikki samassa veneessä. Joonas on meille kaikille ku perheenjäsen, joten sä et kärsi yksin", Niko huomautti hiljaa kyyneleet silmissään.

"Joten siks just sun ei pidä olla täällä yksin. Me tuetaan toisiimme eikä jätetä sua oottaa Joonasta siihen lattialle", Olli komppasi. Huokaisin vain pitkään hieroen silmiäni.

"Ihan vitun sama, jääkää vaikka tänne asumaa. Kissat ja koirat samaan huushollii vaa. Meen suihkuu", mutisin vittuuntuneena ja nousin lattialta selän ja jalkojeni poksuessa.

Riisuin vaatteeni ja katsoin itseäni peilistä, silmäni olivat turvonneet kaikista niistä kyynelistä, joita olin vuodattanut ikävästä miestäni kohtaan.

"Vitut", mumisin ja astuin suihkun alle. Halusin vain huuhtoutua veden mukana viemäriin. Sitten minut puhdistettaisiin kaikesta paskasta.

Saisin aloittaa suoraan puhtaalta pöydältä. Millään ei oikeasti ollut enää mitään väliä. Joonas oli lähtenyt elämästäni, eikä varmastikaan tulisi kovin pian takaisin.

Yksi syyni elää oli lähtenyt. Musiikki, fanit ja jätkät olivat loput. Mutta mikään ei innostanut. Tämä kaikki oli vain niin hämmentävää, odottamatonta, kauheaa, painajaismaista.

Uskoin kyllä, että jätkät ajattelivat tässä vain parastani loppujen lopuksi, mutta halusin nyt vain olla yksin. Vaikka sitten suihkussa.

Mutta tarvitsin aikaa käsittää tämän kaiken. Selvitellä taas yksin omia tunteitani, taistella demoneitani vastaan ja kestää ikävä, joka saattoi jatkua vielä pitkään.

Mutta en voinut Joonasta syyttääkään. Vivecan menettäminen oli meille molemmille vaikea asia. Mutta kai me olisimme siitä yhdessä selvinneet?

Voi Porko minkä teit..

***

Nyt jätkilleki selvis mitä tapahtu

Btw julkasen pääosin aamusin ja joka päivä :)