Tarinoista todeksi

Niin kaunista, mutta särkyvää

Niin kaunista, mutta särkyvää

"Me tapasimme, jotta voisimme paljastaa häpeälliset ajatuksemme ja tunteemme toisillemme."

Tiina Tuppuraisen esikoisteos Kuvittelen sinut vierelleni tuo mukanaan kuvailevan kertomuksen sukupuolivähemmistöön kuuluvan epävarman henkilön elämästä ja sekavista tunteista. Teos on ennen kaikkea säröilevän herkkä kuvaus yksinäisen ja petetyn henkilön elämästä ja kipuilusta takaisin pinnalle.

"Minä en tiedä, mitä ajattelin, kun menin sinne. Mikään paikka ei olisi voinut olla minulle enemmän väärä." Elämä on polkuja täynnä. Suurimman osan niistä voimme itse valita. Syntyessämme vanhempamme työntävät meitä kohti jotakin, mitä he haluavat meidän olevan. Vanhempana tajuamme, mitä itse haluamme ja opettelemme seuraamaan omaa polkuamme. Otamme kuitenkin paljon vaikutteita ympäristöstämme. Kirjan päähenkilö taistelee yhteiskuntaamme vastaan rohkeasti osana sukupuolivähemmistöä.

"Rintani katoavat. Minusta tulee poissaoleva luuranko, joka ei kuulu minnekään eikä kenellekään." Syömishäiriö. Masennus. Sitä polkua emme itse valitse, sen ympäristö luo meille. Kirjan alku kertoo taidokkaasti nykymaailmastamme. Ulkopuolinen maailma luo jatkuvasti mielikuvia ja ihanteita, joita meidän tulisi seurata ja noudattaa. Laihuus. Laihat alusvaatemallit. Siitä seuraa syömishäiriö.

"Minun pitää parantua, yhtäkkiä haluan sitä." Halu. Tärkeää.

"En ole koskaan ennen tuntenut lesboja. Kaikki heissä houkuttaa minua." Itsensä löytäminen. Se tunne kun sydän jättää välistä lyönnin, kaksi. Valaistuminen. Riemu, sitten häivähdys pelkoa ja epävarmuutta. Ja viimein usko ja luotto itseensä sekä haluihin.

"Sisälläni tapahtuva siirtymä on kiinnostava ja pelottava." Uusi ja tuntematon pelottaa. Meitä kaikkia, minuakin. Suurin oivallukseni on juosta vasten tuulta ja tuntematonta, pelottomasti. Mitään ei voi saavuttaa yrittämättä.

"Minun elämäni perustuu parisuhteeseen, tapaan ystäviäni yhä harvemmin, osan olen menettänyt jo kokonaan." Toiseen liika punoutuminen on pahasta. 20 vuotta naimisissa, kolme lasta, omakotitalo, kaikki, mitä voisi toivoa. Vai onko sittenkään? Toinen suhteessa on menevä, näkee ystäviä, viettää elämän parasta aikaa. Toinen taas on kotihiiri, hissukka. Hän ei näe ystäviään, sillä suurimman osan on menettänyt, ei käy juhlissa, on vain perheensä kanssa ja rakastaa puolisoaan. Päiviä tulee ja menee, vuosiakin. Suhteen menevä puoli löytää toisen. Ja valehdellen läpi pitkän vuoden, hän lopulta pudottaa pommin jo valmiiksi pirstaleisen ihmisen sydämeen.

"Minä tartun näkymättömään verkkoon, jota pitkin jokin vetää minua syvemmälle ja punoo samalla ympärilleni ohutta seittiä. Se syö minua vähä vähältä sisälleen." Luottamus. Luottamuksen mentyä on sitä vaikea rakentaa uudelleen. Se tulee tuskin koskaan olemaan ennallaan. Teoksessa pyöritään epävakaan parisuhteen ympärillä, jossa toinen on avoin kuin pöydälle levitetty kirja, kun taas toinen on sulkeutunut kuin syvän meren pohjaan vajonnut simpukka. Toinen avoimena viettää aikaa ihmisten kanssa, mutta toinen sulkeutuneena luulee tulleensa petetyksi. Riidat, pettämiset, luottamus. Voiko luottamuksen enää koskaan saada takaisin tämän jälkeen?

"Kuvittelen, että en tarvitse liittoani, en tarvitse mitään." Eron jälkeinen suru on suurta, etenkin kellossa olevien suurten lukujen vuoksi. Ensin ei edes ymmärrä, mitä on tapahtunut. Hiljalleen ymmärtää ja romahtaa. Romahtaa viikoiksi, jopa kuukausiksi. Joidenkin kohdalla viha on suurta. Tuhotaan ennen yhteisinä olleita tavaroita, poltetaan onnen tuomia valokuvia, revitään lahjoina saapuneita vaatteita. Lopulta vain vajotaan lattialle tyhjyyden ja yksinäisyyden hiipiessä vartaloa pitkin, ihokarvoja värisyttäen. "Vielä silloin olisin voinut valita toisin." Olisitko?

"Jos selviämme, hankimme uuden avaran kodin ja teemme sen keittiössä aamiaista. Katsomme ulos ikkunasta, kun yläkerran vanha pariskunta lähtee kävelylle, ja meistä tuntuu, että kaikki hyvä on meitä varten." Tyhjyyden ja yksinäisyyden voi voittaa. Turhauttava kipuilu kannattaa. Palaset voi saada kokoon, yksin tai yhdessä. Eron jälkeisinä hetkinä sitä uskoisi, että kukaan ei ikinä voi rakastaa minua, en tule ikinä luottamaan kehenkään sieluttomaan saastaan. Älä ikinä sano ikinä.

Teoksen loputtua jäin vain istumaan kehoni lämmittämällä ikkunalaudalle ja tuijottamaan kiitossanoja. Teos loi vartalooni sumuisia tunteita. En olisi koskaan uskonut lesboista sekä alkoholista kertovan teoksen koskettavan omaa elämääni näin syvästi. Mutta siinä ikkunalaudalla istuessani ja kiitossanoja tuijottaessani pystyin toteamaan teoksen koskettaneen minua syvästi sen kuvailevuuden sekä erokertomusten vuoksi. Ja siinä hetkessä päätin, että tämän esseen lukija saa kirjan lisäksi sukeltaa vanhempieni ero tarinaan, sillä sehän on osa minua.