aurinkoastronautti

Punatukkainen poika

Tuuli piiskaa jalkakäytävällä kulkijoita ja sade ropisee vaimeasti ikkunanpieleen. Minä istun pienessä nurkkapöydässä ja tuijotan tyhjänä eteenpäin. Sähköpostikenttä vilkkuu tyhjänä. Suuressa, valkoisessa mukissa ollut kahvi on jäähtynyt, enkä halua enää juoda sitä.

Minä tiedän kyllä, että tämä viesti on vain yksi muiden joukossa. Asia, joka pitää hoitaa ja joka sen jälkeen jää unholaan. Nopea, suora viesti. Minä tiedän kyllä, että en joudu odottamaan vastausta kauaa. Virtanen lukee sähköpostinsa viiden minuutin välein, ja minä tiedän sen kokemuksesta.

Silti puolen tunnin istumisen jälkeen häijyn valkoinen näyttö ei tarjoa vastausta siihen, mitä kirjoittaa, miten ilmaista asia niin, että Virtanen viitsisi edes vastata tai miten olla asiallinen ja suora, pahoitteleva ja syyt niskoilleen ottava. Näyttö ei vastaa kaikkiin niihin pyyntöihin, joita yritän sille epätoivon vallassa lähettää. Kirjoita viestisi itse, minä käsken, mutta se on vain harmaa pieni tietokone.

Kahvilan ovi kolahtaa ja sisään astuu huppupäinen hahmo. Lasken katseeni alas näyttöön ja nostan sen siitä heti. En halua nähdä sitä tyhjyyttä, joka on ja pysyy niin kauan että tartun itseäni niskasta kiinni. Vilkuilen huppupäätä, joka nojaa tiskiin ja puhuu vaimealla äänellä kahvintekijälle.

Kaikki alkoi kahdeksannella luokalla. Me muutimme pois Rovaniemeltä, hirveän matkan päähän Helsinkiin. Se oli minulle järkytys. Minä siirryin porojen ja kitukasvuisten koivujen keskeltä pakokaasun ja kerrostalojen maailmaan, enkä ollut siihen valmis. Olin raivoissani siitä, miten kukaan pystyisi tekemään rahan perässä itselleen - saati lapselleen - niin. Äiti ja isä olivat kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että uudet tuulet olivat tärkeitä isän parantumisen kannalta. Hän oli selvinnyt syövästä eikä kestänyt pienen kylän sääliviä katseita.

Kukaan ei käyttänyt ulkohousuja, vaikka oli tammikuu. Minä seisoin uuden koulun pihalla ja narskuttelin hampaitani. Minusta tuntui siltä, että jokainen pihalla seisoskelija vilkuili minuun päin. Osoitteli lapasiani, ulkohousujani. Minä kiirehdin sisään. Koulu oli valtava, se uhkui ilkeyttä ja kylmyyttä. Luokkakoot olivat aivan liian suuret ja kontrollia aivan liian vähän. Luokat olivat ahtaita, koko ajan oli kylmä. Melu oli sietämätöntä, ja koin vastustamatonta halua kirkua. Istuin takapenkissä ja sain katsekontaktin yhden tytön kanssa.

Hän oli Liina, tyttö jonka nimeä en unohtaisi enää vuosiin. Hän tuijotti minua avoimen ällötyksen vallassa ja kumartui sitten kavereidensa puoleen. Pystyin kuulemaan supinan ja hihityksen, kun hän kertoi jotain vilkkaasti elehtien. Minä käänsin pääni ikkunaan. Taivas oli harmaa ja sää aivan liian leuto. Lumi oli harmaata ja ällötys kuohahti ylitseni. Käännyin takaisin luokkaa päin vain huomatakseni päiden kääntyneen minun suuntaani. Kymmenet silmäparit porautuivat minuun ja minä halusin vain juosta takaisin kotiin. Takaisin siihen oikeaan kotiin, takaisin Rovaniemen reunamille.

Heti ensimmäisestä koulupäivästä lähtien se oli päivittäistä. Supattelua, salailua, haukkumista. Huutelua, varastelua, tönimistä. Minä laitoin turvakypärän päähäni, katselin maailmaa suojalasien takaa. En liikahtanutkaan, en sanonut mitään. Enkä itkenyt. Minä suljin suuni, puristin silmäni kiinni ja toivoin, että olisin vain kadonnut. Tuhkana tuuleen, pilvenä taivaalle. Viikoittain jouduin etsimään reppuani ruokailun jälkeen. Joku vei sen, joku piilotti sen ja minä menin mukana. Etsin tavaroitani ja väistelin kamppaavia jalkoja hampaitani kirskutellen. Pari kertaa Virtanen auttoi minua, ihmetteli, minne minä aina hukkasin tavaroitani. Minä en ikinä sanonut hänelle mitään. Ei se olisi auttanut.

Virtanen oli siihen aikaan lempiopettajani. Hän oli rauhallinen, tiesi asiansa ja pisti pelleilijät ruotuun. Minä istuin hänen luokassaan eturivissä, keskityin jokaiseen sanaan ja pyörin hänen seurassaan, kun hänellä oli välituntivalvonta. Hän oli minun tukeni ja turvani. Kuin uusi isä, kun vanha keskittyi työhönsä ja siihen, että olisi mahdollisimman terveellinen muiden silmissä. Vanha kunnon Kalle.

Ja nyt minä istun kahvilan perällä ja tuijotan tietokoneeni ruutua. Kursori vilkkuu ja käskee kirjoittamaan. Käskee kertomaan, miksi minä hukkasin tavaroitani. Miksi minulla oli aina huppu päässä, miksi mutisin, miksi en hymyillyt. Miksi en pitänyt musiikista, miksi vihasin liikuntaa, miksi en suostunut paritöihin. Miksi en saanut kertaakaan merkintää. En hyvää enkä huonoa. Miksi luin kirjaa, kun muut tanssivat, miksi en juonut pisaraakaan. Miksi poljin muiden tupakantumpit lähtiessäni, miksi kuljin seinänviertä. Miksi minulla oli aina sama vanha vihreä huppari.

En minä ole vielä valmis tähän, minä sanon itselleni. Mutta ei kukaan ole koskaan valmis. Miten kukaan voi valmistautua sellaiseen, mitä ei haluaisi kenellekään? Miten kukaan on valmis tekemään mitään niin pahaa kenellekään? Minä painan pääni käsiini ja pidättelen kyyneleitä. En minä saisi itkeä, ei siitä ole mitään hyötyä. Ei kukaan pidä minusta, ei varsinkaan silloin, kun minä itken.

Ja sitten minun eteeni istuu joku. Minä nojaan päätäni käsiini, enkä suostu katsomaan eteenpäin. Kuulen kahinaa, kuulen rapinaa. Huppupää on istunut minun kanssani samaan pöytään.

Nyyhkäisen. Yritän peitellä sitä ja yskähtää, mutta se ei onnistu. Nyyhkin ja niiskun ja teen kaikkeni, etten vain alkaisi itkemään. Se ei ole vaihtoehto. Mutta en mahda itselleni mitään, romahdan tuon tuiki tuntemattoman tyypin edessä. Pyyhin kyyneleitä samaa rataa kun niitä tulee, ulisen kuin pieni lapsi. Soperran anteeksipyyntöjäni lukemattomia kertoja, mutta saan aina saman, matalan vastauksen.

"Älä pyydä anteeksi."

Minä rauhoitun. Hiljalleen. Tuijotan edelleen pöytää, en kehtaa katsoa minnekään muualle. Hengitykseni on epätasaista, pyyhin kyyneleitäni nopeilla kiskaisuilla. Minä tiedän, että minun täytyy nyt kohdata tekojeni seurakset. Olen romahtanut ennestään tuntemattoman miehen edessä, itkenyt tyypille, jota en ole ikinä nähnyt. En ole itkenyt niin pitkään aikaan. Kyyneleet pyrkivät uudelleen silmäkulmiini, joten räpyttelen kiivaasti ja nostan katseeni.

Se on punahiuksinen poika. Hänen hiuksensa ovat pörröiset, aivan punaoranssit ja silmien alla on kasa pisamia. Nyt on maaliskuu, ja hän näyttää kuin olisi maannut auringossa tuntien ajan. Poika kallistaa päätään ja katsoo minua suoraan silmiin. En ole koskaan nähnyt häntä, en tiedä hänestä mitään. Hän katsoo minua ja antaa minulle matkakuppiin kaadetun maitokahvin. Minä olen sanaton. Pyydän vielä kerran anteeksi, mutta hän sanoo kaiken painavasti. Kuin tietäisi tismalleen, mitä on tekemässä. Ehkä hän tietääkin.

"Mikä sinun nimesi on?" Poika kysyy varmalla äänellä. Hän hengittää rauhalliseen tahtiin. Yritän tarttua siihen, vedän syvään henkeä. Sisään ja ulos.

"Pauliina", minä pihahdan, keskityn jokaiseen henkäisyyn kuin elämäni olisi siitä kiinni. Niin kuin varmasti onkin.

"Kiva tavata, Pauliina", sanoo poika. "Minun nimeni on Kimi Virtanen."