uhka ruusujen ympärillä

1.

JUMALTEN HYLKÄÄMÄ LOUKKO

~~

Nicole Varjoaro oli sukua suoraan alenevassa polvessa pormestari Jokivarrelle. Tästä syystä Nicole joutui usein vastuuntuntoisena ja mukavana nuorena osallistumaan kaiken maailman tapahtumiin. Joista suurin osa oli yleensä hyödyttömiä ja tylsiä.

Nicole ei kuitenkaan koskaan valittanut. Ei ainakaan päin naamaa. Jos hän pääsi tapaamaan vanhan rouva Jokivarren, hän oli hieman pirteämpi. Rouva Jokivarren, hänen isänisänäitinsä ja pormestarin äidin, tarinat olivat paljon kiinnostavampia kuin tapahtumat. Heittämällä.

Rouva Jokivarren nuoruus oli paljon monipuolisempi ja -ulotteisempi kuin kenenkään Ruusujärven kylän asukkaan. Sehän se olikin, sillä tämä ei oikeasti ollut kylästä. Nicole oli lisäksi ainoa, jolle rouva Jokivarsi oli uskonut salaisuutensa. Rouva Jokivarsi oli ainoa ihminen villiruusupellon toiselta puolelta, jonka Nicole tunsi. Harva nimittäin halusi kävellä villiruusupellon läpi, joka ympyröi kylää kolmesta ilmansuunnasta. Neljännessä ilmansuunnassa oli järvi, mutta se oli karikkoinen ja tuntui vetävän kaiken keskipisteeseensä. Ruusujärvi, josta kylä oli saanut nimensä, oli ollut mysteeri kyläläisille jo monen vuoden ajan.

Nicole ei kyennyt ymmärtämään miten rouva Jokivarsi oli päässyt kylään. Miten tämä oli sulautunut joukkoon kuin olisi aina ollut osa sitä.

Kysyessään siitä muutamia kuukausia sitten rouva Jokivarrelta tämä oli vain hymyillyt ja sanonut kaikkien sen tienneiden kuolleen.

Toisen kerralla Nicolen nostaessa aiheen esille rouva Jokivarsi oli vain naurahtanut ja sanonut olleensa sen verran nuori, että kyläläiset olivat vain uskoneet hänen olleen piilossa kellarissa.

Kolmannella kerralla rouva Jokivarsi ei ollut hymyillyt eikä nauranut vaan huokaissut raskaasti ja mutissut jotain epämääräistä siitä, että Nicole saisi tietää, kun olisi sen aika.

Nicole ei ollut vieläkään saanut tietää, mutta tämä oli lopettanut utelemisen.

...

Rouva Jokivarsi oli lähettänyt kiireellisen tapaamispyynnön Nicolelle, joka oli empimättä lähtenyt. Pormestarin talo oli kylän keskustassa ja Nicole asui vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa kylän länsilaidalla, järven rannalla. Nicolen lyhyt musta tukka heilui tytön juostessa ja hiekka rohisi valkoisten kenkien alla.

Päästessään Jokivarren talolle Nicole oli jo hieman hengästynyt. Hän koputti oveen ja nojasi ovenkarmiin tasaten hengitystä. Sisältä kuului askeleita ja ovi avautui. Oven oli avannut tyylikkäästi pukeutunut mies.

"Rouva Jokivarsi odottaakin teitä jo. Löydätte varmasti itse tämän huoneistoon?" mies kysyi kohteliaasti.

Nicole nyökkäsi ja palvelijan väistyessä Nicole suuntasi kohti rakennuksen itäsiipeä. Matkalla kohti rouva Jokivarren huoneistoa Nicole huomasi peilin. Hän pysähtyi hetkeksi sen kohdalle ja vilkuili ulkomuotoaan. Normaalisti kalpea iho punoitti hieman ja tukka oli vähäsen pörröllään. Pisamat näkyivät entistä paremmin kehystäen tummia silmiä. Vaatteetkaan eivät olleet ryppyisiä. Nicole nyökkäsi hyväksymisen merkiksi ja jatkoi matkaansa kohti huoneistoa. Käytävät oli peitetty kokolattiamatolla, joka oli Nicolen mielestä rumanruskea, ja seinät oli maalattu vaalean värisiksi. Seinillä oli tauluja muiden pormestarien ajoilta ja Jokivarsien omia. Ikkunat olivat isoja, joista näki rouva Jokivarren laajan ruusupuutarhan. Puutarha kuului hypoteettisesti kaikille, mutta rouva Jokivarsi oli ainoa, joka vaali ja helli sitä kuin lastaan.

Päästessään rouva Jokivarren kolmihuoneisen huoneiston ovelle Nicole astui suoraan sisään avonaisesta ovesta.

"Sulje ovi perässäsi neiti Varjoaro. Täällä vetää ja vanhat luuni jäätyvät", rouva Jokivarsi käski.

Nicole sulki oven työntämällä sen jalallaan kiinni ja istahti rouva Jokivarren nojatuolia vastapäätä toiseen kukkakuvioiseen nojatuoliin.

"Enkö olekaan enää 'nuori Varjoaro'?" Nicole uteli kykenemättä peittämään hymyään.

Vanharouva Jokivarsi tuhahti sivuuttaen kysymyksen. Nicole arveli kuulleensa jotain mutinaa nykynuorisosta.

"Päivää Nicole. Oletpas sinä kauniina tänään. Näytät ihan äidiltäsi", rouva Jokivarsi tervehti suloisesti hymyillen. Nicole nyökkäsi hymähtäen.

"Kiitos samoin."

"Siitä on pitkä aika, kun näin äitisi viimeksi", rouva Jokivarsi valitteli.

"Hän on tulossa huomenna taas töihin puutarhalle", Nicole vakuutti.

"Sepäs hyvä kuulla. Mutta en minä sinua sen takia tänne kutsunut."

Nicole nyökkäsi lyhyet hiukset heilahtaen ja kallisti päätään kysyvänä.

"Tiesitkös, että minä elelin heimossa ennen kuin tapasin Magnuksen", rouva Jokivarsi paljasti huokaisten kaihoisasti. Vanhan naisen katse sumentui ikävästä ja tuskasta.

"Heimo, tai pikemminkin ihmisjoukko, oli minun perheeni. Olimme viimeisiä, jotka asuivat sillä tavalla. Me asuimme peltojen tuolla puolen. Sitten tulin vierailulle tänne, tähän kylään. Tapasin Magnuksen. Ihastuin, rakastuin ja jäin tänne jumalten hylkäämään loukkoon. Kaikkea sitä rakkauden vuoksi tekeekään."

"Jumalten hylkäämään loukkoon?" Nicole kyseenalaisti hämmentyneenä.

"Kyllä vain, kuulit oikein", rouva Jokivarsi totesi ja tämän hymy muuttui pirteästä katkeraksi.

"Seitsemänkymmentä vuotta sitten täällä ei ollut mitään. Nykyään on sentään ruusuja", rouva Jokivarsi ärähti.

"En oleta, että ymmärrät minua, mutta minä kutsuin sinut tänne sen toivossa", rouva Jokivarsi paljasti ja tämän harmaantuneet kulmakarvat painuivat mietteliäänä yhteen.

Nicole nyökkäsi hieman pyörällä päästään.

"Kyllä minä melkein ymmärrän", Nicole takelteli.

"Hyvä", rouva Jokilaakso nyökkäsi.

"Nyt jos annat anteeksi, minua väsyttää."

Poistumispyyntö lahjapaperiin käärittynä.

Nicole nyökkäsi nousten ylös.

"Oli mukava tavata", Nicole sanoi ja lähti.