uhka ruusujen ympärillä

2.

RATKAISEMATON 

~~

Nicole seikkaili ruusupeltojen reunaa pitkin kotiin. Ruusujen piikit raapivat hänen housujaan ja pistivät hänen vasenta pohjettaan. Nicolea se ei kuitenkaan kiinnostanut. Hän siveli sormillaan niiden terälehtiä ja pyöritteli niiden varsia sormenpäissään. Piikit pistelivät ja raapivat, mutta Nicole oli vajonnut ajatuksiinsa, niin syvälle itseensä kuin vain mahdollista.

Päässään Nicole pyöritteli rouva Jokilaakson sanoja.

Jumalten hylkäämään loukkoon. Jumalten hylkäämään loukkoon. Jumalten hylkäämään loukkoon.

Piikki painui syvälle Nicolen sormeen kivuliaasti ja tämä äännähti jonkun kirosanan tapaisen. Nicole veti kätensä nopeasti pois ja tutkaili pikkurilliään. Ruusun terälehdille oli jäänyt muutama veritippa ja piikki oli yhä sormessa kiinni. Sormenpää helotti punaisena. Nicole sadatteli yrittäessään vetäistä piikkiä ulos. Lopulta hän huokaisi turhautuneena ja painoi sormenpään huulilleen vetäisten piikin ulos hampaillaan.

Nicole vilkuili ympärilleen varmistaakseen, että ketään ei ollut näkyvissä.

Kuitenkin läheisen tammen alla istui kaksikko, joka tuijotti Nicolea tutkivana.

Juuri minun tuuriani, Nicole tuhahti.

Hän tunsi kaksikon silmät itsessään, kun hän käänsi näille selkänsä.

...

Nicole huljutteli pikkurilliään järvivedessä. Hän istui Ruusujärven rannalla, aivan kotinsa piha-aidan toisella puolella. Muutaman metrin päässä oli rusehtava puulaituri, jonka päällä hänen isänsä kalasti mato-ongella Nicolen pikkuveljen, Arwanin, kanssa. Nicole nousi kyykkäysasennostaan ja asteli laiturin toiseen päähän, siihen, joka oli kiinni rannassa. Hän katseli, kun ongen koho katosi värähtäen pinnan alle ja Arwan henkäisi ihastuksesta ja jännityksestä. Isä ja Arwan nostivat yhdessä näkyviin ainakin kolmekymmentä senttiä pitkän hauen. Arwan kiljahti ja katsoi täplikästä kalaa lumoutuneena.

"Kohta syödään haukipullia", pieni poika kiljui hypellen jalalta toiselle.

Nicole nauroi Arwanin innostuneisuudelle. Nicolen nauru kantoi laiturin päässä seisovien kalastajien korviin, ja nämä kääntyivät häntä kohti. Lapsien isä irrotti kalan koukusta ja päästi sen kitumasta. Arwan juoksi Nicolen luo hypäten tytön syliin. Isä tuli perästä.

"Mitenkäs päivä meni?" tämä kysyi seistessään kasvokkain esikoisensa kanssa.

"Ihan hyvin. Minua on asiaa sinulle ja äidille."

Arwan hypähteli ja kiemurteli Nicolen sylissä. Nicole päästi pojan putoamaan maahan. Kuusivuotiaan pojan tammenruskea tukka oli tyypilliseen tapaansa pörröllään ja sekaisin.

Nicole pörrötti tämän tukkaa hieman lisää. Tai aika paljonkin, niin että lapsi kiljui apua isältään sisarensa käsien takaa.

...

"Sinulla oli asiaa?" äiti kysyi sulkiessaan tyttärensä huoneen oven, josta hän oli hetki sitten tullut.

Nicole nyökkäsi.

"Ensinnäkin, rouva Jokivarsi kaipaa sinua taas töihin ja juttuseuraksi."

Äiti nyökkäsi hymyillen aina yhtä valloittavaa hymyään. Tämän pikimustat, kiharat hiukset olivat sotkuisena nutturana niskassa. Pisamat olivat kauniit ja sopivat Nicolen äidille paljon paremmin kuin Nicolelle. Nicole näki selvästi mitä rouva Jokivarsi oli tarkoittanut heidän samankaltaisuudellaan.

Äiti kyllä näytti paremmalta, positiiviselta ja aurinkoisemmalta.

"Toiseksi, mitä sinä tiedät hänestä. Hänen elämästään ja nuoruudestaan?" Nicole kysyi yrittäen olla kuulostamatta liian tunkeilevalta.

"Enpä juuri mitään. Hän oli jo vähän päälle kuusikymppinen, kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa kunnolla. Aiemmin olin vain nähnyt hänet vilaukselta työskennellessäni. Lisäksi isäsi suhde isäänsä ei ole oikein kukoistanut isoäitisi katoamisen jälkeen", äiti selitti pahoittelevasti hymyillen.

Nicole nyökkäsi mietteissään. Isoäiti, hurmaava vaaleaverikkö, oli kadonnut ruusupeltojen tuolle puolen melkein kuusi vuotta sitten. Päältäpäin näyttää siltä, että pormestari Jokivarsi olisi päässyt jo lähestulkoon yli katoamisesta. Nicole kuitenkin kuuli miehen öisen nyyhkytyksen aina kun nukkui yön Jokivarsien talossa.

Äiti nyökkäsi ja lähti huoneesta jättäen oven raolleen.

...

Taivaalla loisti kuu ja sen kelmeät säteet osuivat laiturilla istuvan tytön kasvoihin ja hiuksiin. Aallot liplattivat rauhoittavasti ja törmäsivät puiseen laituriin pehmeästi. Veden laineet heijastivat rikkonaisen kuvan tytön kalpeista, pisamaisista kasvoista ja syvänmustista hiuksista.

Nicole istui laiturilla pää painuksissa ja huppu puolittain päässä. Tytön ryhti oli kumara, ja kaukaa katsoen tätä olisi voinut luulla kiveksi. Hän tuijotti kuvajaistaan, sitä miten se lainehti laineiden mukana ja hajosi kappaleiksi aaltojen palatessa takaisin laituriin osumisen jälkeen. Pienehkö hymy muodostui kapeille huulille. Aaltojen liike oli lumoavaa, ja sitä olisi voinut tuijottaa tuntikausia. Nicolella oli tuntikaudet aikaa. Ainakin tällä hetkellä.

Kello oli todennäköisesti jotain lähellä yhtä. Nicole oli pyörinyt sängyssään, jonka jälkeen tämä oli luovuttanut ja tullut laiturille.

Istumaan.

Rauhoittumaan.

Selvittämään päätään.

Sillä rouva Jokivarren sanat eivät jättäneet häntä rauhaan. Nicole oli luonteeltaan sinnikäs, ja hän ymmärsi helposti piilotetut vihjeet, valheet ja mysteerit. Tai ainakin hän yritti.

Useimmiten onnistui.

Tällä kertaa hän ei kuitenkaan keksinyt tarkoitusta vanharouvan sanojen takana. Ja ajatus häviöstä, luovuttamisesta, häiritsi Nicolea melkein enemmän kuin ratkaisun puuttuminen itsessään.

Jonka takia hän ei voinut luovuttaa, vaan piinasi itseään sillä keskellä yötä.