uhka ruusujen ympärillä

4.

ELEANORA JA JASPER
~~

Nicolen edessään seisoivat samaiset henkilöt, joiden perässä hän oli tälle laidalle tullut.
Pisamakasvoinen tyttö ja teräväpiirteinen poika.
"Hei Nicole", toinen kaksikosta, poika, sanoi.
"Mistä sinä tiedät minut tai minun nimeni?"
Yhtälö ei ollut Nicolen päässä looginen. Hän oli pitänyt matalaa profiilia aina ja kaikkialla.
Kaupungilla, juhlissa, kaikkialla.
Harva oikeasti tiesi Nicolen nimeltä, saatikka sitten tunsi hänet. Vaikka kylä olikin niin pieni, että kyläläiset tunsivat toisensa, Nicolea ei kuitenkaan tiedetty hyvin. Useimmiten tämä oli vain se 'tummahiuksinen tyttö' tai 'pisamakasvoinen paholainen'.
Eikä hän myöskään ymmärtänyt paholainen-nimitystä. Hän nimittäin jäi harvoin kiinni tekemisistään. Mitä ne sitten ikinä olivatkaan.
"Pikkulinnut lauloivat."
Nicole silmäili poikaa kyseenalaistavasti. Tuskin hänen harvat ystävänsä olisivat sanoneet mitään.
"Kuule, jos pikkuveljeni Arwan on levitellyt teille huhuja, niin olen pahoillani mutta ne ovat perättömiä", Nicole totesi ja yritti kävellä pojan ohi oikealta puolelta.
Arwanille hän ei enää ikinä kertoisi mitään.
"Haluamme vain jutella", poika selitti ja blokkasi tien estäen pakoyrityksen.
"Lisäksi veljeltäsi en ole kuullut mitään", tämä lisäsi ja virnistys kipusi pojan huulille.
Ruma, epäsäntillinen virnistys.
Nicole tuhahti.
"En ole kuullut nimeäsikään. Tai teidän nimiänne."
Tällä kertaa Nicole pääsi kaksikon ohi.
"Jasper."
Ääni pysäytti Nicolen ja tämä kääntyi ympäri.
"Jasper?"
"Jasper. Ja hän on Eleanora", Jasper sanoi viitaten vieressään seisovaan tyttöön, Eleanoraan.
"Sano vain El", Eleanora, El, hymähti.
Nicole nyökäytti päätään ja asteli hitaasti takaisin kaksikon luo.
"Mistä te tiedätte minut ja mitä te haluatte?" Nicole tiedusteli uudelleen.
"Me haluamme jutella", Eleanora vastasi tällä kertaa.
"Tule mukaan."
...
Se, miksi Nicole oli kaksikkoa seurannut, oli hänelle täysi mysteeri. Käskymuotoisen pyynnön kuullessaan Nicole oli epäilystään ja Arwanista huolimatta seurannut näitä.
Arwan.
Hän oli unohtanut veljensä ja jättänyt tämän juhlapaikalle. Ilman ihmettä, kotona odottaisi satavarmasti huudot.
He olivat kävelleet noin kymmenen minuutin ajan poispäin juhlapaikalta ja joka askeleella Nicolen syyllisyys kasvoi. Eikä hän edes tiennyt minne he olivat matkalla.
Lopulta Nicole tunnisti sen samaisen puun, jonka alla Eleanora ja Jasper olivat istuneet. Jonka alla hän oli nähnyt heidät ensimmäistä kertaa. Puun alle päästessään Eleanora ja Jasper pysähtyivät.
Jasper istahti matalalla olevan puunhaaran päälle, jalat muutamien senttien päässä ruohonkorsista. Eleanora istuutui maahan nojaten tammen paksuun runkoon. Nicole jäi seisomaan kaksikon eteen.
"Selittäkää."
"Mitä?" Jasper kysyi viattoman kuuloisena, virnistys huulillaan. Taas.
"Mitä te haluatte?" Nicole tivasi silmät siristyen.
"Muuten minä lähden", hän lisäsi.
"Haluamme jutella", Eleanora toisti kädet pystyssä rauhan merkiksi.
"Mistä? Miksi? Miten te edes tiedätte minun nimeni?"
"Vanharouva puhuu sinusta usein", Eleanora selitti.
"Vanharouva Jokivarsi?"
"Juuri hän", Jasper totesi liittyen taas keskusteluun.
Nicole katsoi heitä epäileväisenä.
"Jos et usko, mene kysymään vanharouvalta. Juttutuokiomme voi jäädä toiseen kertaan", Jasper sanoi olkiaan kohauttaen.
Eleanora vilkaisi tätä murhaavasti, mutta kääntäessään taas katseensa Nicoleen, hänen silmänsä tuikkivat.
"Etsi meidät sitten käsiisi", tummanpunatukkainen tyttö sanoi hymyillen vienosti.