KIELLETTY

Luku 2

Seuraavana päivänä meillä alkoi jo opiskelu. Saimme äidinkielessä pienimuotoisen projektin, johon annettiin tekoaikaa kaksi viikkoa. Kyseessä oli novellin kirjoittaminen, mutta sen aihe oli vapaa. En ollut mikään kaikista luovin kirjoittaja, mutta aina olin saanut tarinani loppuun ja vieläpä saanut kiitettävän numeron työstäni.

Opettaja antoi meidän mennä suunnittelemaan novellia muuallekkin kuin luokkaan, niin saimme vähän tutustua lukion tiloihin. Mä päätin mennä yhteen kivaan nurkkaukseen, jossa oli pari säkkituolia. Kaverini löysivät mut sieltä. Heilläkin oli lupa työskennellä muualla.

"Meillä on nii rento tunti. Pitää tehä vaan viis omavalintaista tehtävää tästä ekasta aiheesta, jota käsitellään bilsas", Aino sanoi hypätessään vapaalle säkkituolille. "Mä teen näitä tässä samalla, mut voidaan silti jutella."

"Toi kuulostaa ihan kivalta. Mun pitää kirjottaa novelli kahen viikon sisässä", kerroin omasta projektistani.

"Jos sulla ei oo vielä aihetta, niin kirjota vaikka meistä neljästä ja Rasmuksesta. Käytät vaan jotain toisii nimii", Susanna keksi istuessaan Alexin viereen. "Ooks menos tänään pelaan lenttistä poikien kaa?" hän kysyi tuolta pojalta.

"Ei me tänään, kun on toi nupe ry:llä", Alex vastasi. "Halutaan mieluummin mennä sinne. Teitä ei varmaan haittaa, jos jätkät liittyy seuraan?"

"Kenestä te siis puhutte?" Aino kysyi.

"Aa, ette siis tiiäkkään. Luulin, että tunnette ne tyypit. Mä käyn välil pelaamas lenttistä Alexin ja sen joidenkin toisten kavereitten kaa", Susanna selitti.

"Emmä kyl tiiä ketään semmosii", naurahdin hieman. "Miks ne ei oo ennen hengannu meiän kaa? Saishan ne."

"Niitä ei ennen hirveesti kiinnostanu käyä nupeis ja seurois. Mut nyt ne on vähän viisastunu. Toki muutamat edelleen mieluummin viettää aikaa ulkona tupakal, mutta Frans ja Tero haluis tällä kertaa tulla meiän kaa", Alex kertoi.

"Mukaan vaan!" Aino riemastui. "Siellä on tänään alustus ja keskustelu muistaakseni rasismista."

"Vois mennä sen jälkeen porukalla jollekkin iltsiin", Susanna ehdotti.

"Se olis hauskaa", sanoin nyökäten.

"Joo todellakin. Terolla on ajokortti, kun se on 17-vuotias. Se sai erikoisluvalla", nelikkomme ainoa poika ilmoitti. "Se lainaa aina isältään semmosta pakuu, niin mahuttas kaikki hyvin sen kyytiin."

"Ihan mahtavaa!" Aino hihkaisi.

Toisten jutustellessa mä aloin työstämään suunnitelmaa novellistani. Susannan idea oli ollut ihan hyvä, mutta en ehkä silti kehtaisi kirjoittaa siitä. Siispä päätin kirjoittaa lyhyen salapoliisitarinan.

Näpyttelin tietokoneeni näppäimiä, mutta jäin sitten tuijottamaan poikaa, joka meni kavereidensa kanssa istumaan jonkin matkan päässä oleville sohville. Leo Honkanen oli tuon tatuoinnin omaavan pojan nimi. Hän oli varmaankin hankkinut tatskansa laittomasti, koska ei ollut vielä 18 vuotta. Hän oli mun ikäiseni eli 16-vuotias.

Leo vilkaisi mua, mutta ei edes sekuntia. Hän käänsi katseensa heti pois. Mäkin siirsin katseeni takaisin läppärini näyttöön ja jatkoin tekstini kirjoittamista.

"Mun pitää mennä käymään vessas", Aino ilmoitti. "Voiks joku tulla mun mukaan?"

"Mä voin, käyn samalla kaapilla hakemas purkkaa", Susanna vastasi ja nousi ylös.

Nuo kaksi tyttöä lähtivät pois, jättäen mut keskenäni Alexin kanssa. Poika siirtyi vierestäni vapautuneelle säkkituolille, kurkaten sitten läppäriini.

"Ootpa sä nopee kirjottaan", hän kehui.

"Aa, kiitti", hymyilin leveästi.

"Tota..mä tiiän, että sulla on homma kesken", hän aloitti. "Mutta aattelin silti kysyy, haluisiks lähtee musaluokkaan laulaan? Siellä ei vissiin oo nyt tuntii, mut ovi oli auki, kun kävelin siitä ohi. Eikä oo hätää, ei laulun ainakaan pitäs kuuluu käytävään."

"Joo mennään vaan. Mut entäs noi toiset?"

"Ettikööt meitä rauhas", Alex virnisti leveästi.

Kohtasin Leon katseen uudestaan, kun nousin säkkituolista. En kuitenkaan kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota, vaan lähdin ystäväni mukana musiikin luokkaan, joka ei ollut kovinkaan kaukana.

Alex istahti heti pianon ääreen, kaivaen sitten kännykkänsä taskustaan. Hän etsi galleriastaan siionin laulu nuotteja ja valitsi sitten numeron 182. Hän alkoi soittamaan, kun taas mä aloin laulamaan. Ääneni oli varsin kaunis ja heleä, vaikka itse sanonkin, enkä koskaan laulanut epävireisesti. Toisessa säkeistössä Alex yhtyi lauluun mukaan.

"Ja päänkin painaa rintaan, saa rakkaan Jeesuksen, hän synnit verihintaan, jo maksoi kaikkien", lauloimme yhdessä.

Saatoitte luulla, että tuolla kaverillani olisi matala ääni, mutta hän oli itseasiassa tenori. Hän ei pystynyt laulamaan yhtä matalalta kuin vaikkapa Rasmus, joka oli ihan selkeä basso.

Otimme vuorotellen sooloja. Alex hymyili aina, kun mä lauloin. Hänellä oli hymykuopat ja hänen silmänsä tuikkivat.

"Saanks mä kokeilla soittaa jotain?" utelin sen jälkeen, kun olimme laulaneet loppuun.

"Tietty", hän nyökkäsi ja siirtyi sivummalle leveällä pianojakkaralla, johon mahtui hyvin kaksi.

Istuin jakkaralle ja aloin painelemaan koskettimia sen mukaan, mikä nuotti olikaan kyseessä. Joskus en ollut varma, mitä mun kuuluisi painaa, mutta silloin Alex auttoi.

"Hyvinhän sä osaat, Isla", hän sanoi.

"No...emmä nyt yhtä hyvin kuin sä", sanoin nolona.

"Mutta silti hienosti."

"Kiitos."

Olimme juuri alkamaisillamme laulaa uutta kappaletta, virttä 600, kun luokan ovi avautui. Käännähdimme samantien ympäri katsomaan, kuka tulija oli. Tajusin tuijottavani suoraan Leon vihreisiin silmiin.

"Sori, en tienny et tääl on väkee", tuo mutisi kiusaantuneena. "Jatkakaa vaan treffejänne tai mitä ikinä teittekää."

"Ei se mitää", Alex vastasi kättään heilauttaen.

En sanonut mitään, koska jotenkin vain menin lukkoon. Olin aina vähän ujompi tyyppi uusien ihmisten seurassa - varsinkin sellaisten, jotka eivät olleet lestadiolaisia. Leon kasvoilla kävi tulkitsematon ilme, mutta sitten se hävisi ja hän lähti pois.